Menneenä maanantaina alkoi sitten tohina ja Kanadaan asettautuminen. Suuntasin heti aamusta Burnabyn keskustassa sijaitsevalle Service Canada Centerille täkäläisen sosiaaliturvatunnuksen perässä. Kyseinen instanssi myöntää SIN:nä tunnetun yhdeksännumeroisen tunnuksen ilmaiseksi työ- tai muuta maahantulolupaa vastaan. SIN on pakollinen kaikille Kanadassa työskenteleville sekä sosiaalietuuksia kaipaaville, eli käytännössä kaikille maan asukkaille.

Paikalla oli heti aamusta jonoa, mutta onneksi se eteni nopeasti ja sain tunnukseni puolessa tunnissa. Se mukanani suuntasin toimistollemme, jossa tapasin uudet tiimiläiseni ensi kertaa sitten marraskuun lopun työmatkani. Minulle oli varattuna oma kuutioni (cubicle) avokonttorissamme, jonka äärelle levitin tavarani. Uusi kanadalainen SIM-korttini oli jo toimitettu pöydälleni ja vaihdoinkin sen puhelimeeni.

Vierailin toimistomme HR:n luona kirjoittamassa varsinaisen työsopimuksen (aiempi oli vain väliaikainen kopio) sekä keskustelemassa tarvittavista papereista. Iltapäivällä osallistuin tunnin mittaiseen tervetulotilaisuuteen, jossa meille uusille työntekijöille selvitettiin paikalliset asiat pähkinänkuoressa. Iltapäivästä lähdin toimistolta aikaiseen, sillä minun piti suunnistaa läheiseen pankkiin avaamaan itselleni kanadalainen pankkitili.

Kanadassa on viisi suurta kansallista pankkia, jotka toimivat kaikki koko maassa. Yleisesti Kanadan pankkeja pidetään erittäin vakaina, mutta tein kuitenkin jonkin verran taustatutkimusta niiden lähihistoriasta. Vertailin lisäksi varsinkin uusille kanadalaisille tarjottuja palveluita sekä maksuja keskenään. Kaikki lukemani tuki valintaani Royal Bank of Canada -pankista, joka on monella mittarilla Kanadan suurin pankki. RBC on saanut monenlaisia tunnustuksia palveluistaan ja sitä pidetään yhtenä maailman vakaimmista pankeista. Pankilla on toimintoja niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin, mutta ainakaan saatavilla olevan tiedon mukaan pankilla ei pitäisi olla merkittäviä riskejä näistä. Asia, joka on mielestäni hyvä tarkastaa näinä epävakaina aikoina. Tämän lisäksi RBC:tä pidetään eräänä maahantulijat parhaiten tervetulleeksi toivottavana pankkina, mikä oli tietystä myös tilanteessani tärkeää.

Eri maissa on erilaiset kommervenkkinsä ja tämä pätee myös Kanadaan. Kun Euroopassa perinteinen talletustili on ilmainen, maksaa se RBC:llä neljä dollaria kuussa. Tuohon hintaan pakettiin sisältyy vain 15 kappaletta ilmaisia käteisnostoja kuukautta kohti (konttorissa taikka automaatilla), mikä sekin on erilaista eurooppalaiseen verrattuna. Toisin kuin Suomessa, nettipankki on RBC:llä ilmainen, mutta kuten myöhemmin kävi ilmi, on se toiminnoiltaan rajoittunut. Melko hurjaa on myös, että nettipankki on käytännössä vain tunnuksen ja salasanan takana, eikä minkäänlaista turvalukulistaa taikka vastaavaa ole. Systeemi on hyvin erilainen esimerkiksi Sparkassen vastaavaan verrattuna.

Ehkä tärkeintä uudelle Kanadan asukkaalle on saada käyttöönsä täkäläinen luottokortti, sillä ilman sitä on vaikea alkaa kerryttämään täkäläistä luottohistoriaa. Täkäläiset pankit kun eivät yleensä tunnusta eurooppalaista pankkihistoriaa, joten sinua kohdellaan alussa mahdollisesti epäluotettavana tapauksena. RBC (ja muutama muukin pankki) myöntää kyllä yleensä käyttöön pienellä luottorajalla varustetun luottokortin, mutta sitä vastaan joutuu tallettamaan luottorajaa vastaavan summan säilöön. Asiakkaat kuitenkin pisteytetään tilanteensa mukaan ja kaiketi työni johdosta sain sen verran hyvät pisteet, että minulle myönnettiin luottokortti ihan mukavalla luottorajalla. Se on kätevää, sillä pystyn jatkossa tekemään kaikki ostokset ja varaukseni suomalaisen luottokorttini sijaan kanadalaisella kortilla. Olen käteisen rahan vankka puolestapuhuja, mutta Pohjois-Amerikassa on vain pakko tottua käyttämään korttia juuri luottohistorian kerryttämisen vuoksi.

Pankissa meni toista tuntia kaavakkeita täyttäessä, mutta olin tyytyväinen saatuani kaiken tavoittelemani tehtyä. Tiistai kului töissä uuteen hommaan tutustuen. Iltapäivästä käväisin keskustassa katsomassa mahdollisen väliaikaisen asunnon aluetta Coal Harbourin alueella. Tiistain ja keskiviikon aikana vaihtelin sähköpostia paikallisen vuokrafirman kanssa ja sain sovittua niin, että kävin keskiviikkona heidän toimistollaan suorittamassa takuuvuokran sekä ensimmäisen kuukauden vuokran maksun.

Siihenkin sisältyi häslinkiä sekä uuden opiskelua, sillä minähän oletin että maksun voi suorittaa uuden nettipankkini kautta kanadalaiselta tililtäni. Olin nimittäin tuonut mukanani runsaasti käteistä euroina, jonka talletin maanantaina täkäläiselle tililleni pesämunaksi. No tilisiirto onnistunutkaan, sillä vuokrafirman tili oli toisessa kanadalaisessa pankissa ja tilisiirrot näiden välillä ovat sekä hitaita että kalliita. Seuraava vaihtoehto oli shekin käyttäminen. Minulle shekeillä pelaaminen oli aivan uutta, joten jouduin opettemaan konseptin perusteet. Vuokrafirmalle ei edes käynyt normaali shekki, vaan ainoastaan erityinen sertifioitu shekki. Lampsin keskiviikkona pankkikonttoriin hakemaan tällaista shekkiä, mutta siellä minulle kerrottiin että sellaiset käsittelykulut olisivat hyvin korkeat. Niinpä vaihtoehto oli käyttää niinkutsuttua draftia (en tiedä suomennosta), joka on hieman shekkimäinen paperitosite välittömästi tapahtuvasta maksusta. Laitoin takuuvuokran sekä helmikuun vuokran sellaiselle ja kävelin vuokrafirman toimistolle. Siellä oltiin mukavia ja asia oli sitä myöden kunnossa. Sain käsiini asunnon avaimet ja pääsin jo samana iltana käymään asunnolla.

Laitan asunnosta myöhemmin kuvia, mutta kyseessä on 20. kerroksen asunto aivan kaupungin keskustassa Coal Harbourin uudisrakennusalueella. Maisemat yli veden North Shore Mountainseille ovat mahtavat kauniilla kelillä, samoin ympäröivään keskustaan. Asunto on kalustettu, mikä oli pakollinen ratkaisu nyt kun Berliinin tavaramme ovat vasta lähteneet matkaan kohti Vancouveria.

Torstaina pääsin muuttamaan hotellista asuntoon, mikä oli erittäin mukavaa. Hotellissa oleskellessa kun kaikki tuntui niin väliaikaiselta, ikään kuin olisi ollut vain työmatkalla. Nyt omissa nurkissa asettautuminen Vancouveriin on toivottavasti helpompaa, vaikka hetki menee ajatukseen tottuessa. Ensimmäinen yö meni ihan hyvin ja heräsin perjantaihin virkeänä. Se olikin tärkeää, sillä suuntasimme tiimin voimin toimiston ulkopuolelle. Meillä oli erityinen tiimipäivä, joka järjestettiin Vancouverin vieressä kohoavan Grouse Mountainin huipulla. Vuorella sijaitsee yksi Vancouverin kolmesta(!) laskettelukeskuksesta, joka on tähän aikaan vuodesta hyvin vilkas. Aamuyhdeksältä olikin paljon liikennettä keskuksen ala-asemalle, josta lähtee gondolihissi vuoren huipulle. Ylhäällä sijaitsee rinnekeskus, jonka neuvottelutiloissa vietimme päivän työhön liittyvistä asioista keskustellen.

Emme tietenkään olleet vuorella pelkästään työn merkeissä, vaan iltapäivästä oli ohjelmassa myös hieman talviurheilua. Lähdimme nimittäin lumikenkäilemään läheisiin metsiin, jossa kiersimme noin parin kilometrin lenkin. Vaikka kyseessä ei ollutkaan mistään lumikenkäilystä tuoreessa lumihangessa, vaan lähinnä tallaantunutta polkua pitkin kulkemisesta, oli se silti erittäin mukavaa vaihtelua. Laakson märästä ja pilvisestä kelistä ei ollut ylhäällä tietoakaan, vaan lunta oli kolmatta metriä ja lisää tiputteli jatkuvasti taivaalta. Puut olivat kuin Kolilla konsanaan, mikä oli kaunis näky. Oppaamme kertoi kiintoisia juttuja ympäröivästä luonnosta ja jututin mukavaa norjalaista syntyperää olevaa miestä muutenkin erinäisistä asioista.

     

Lumikenkiä kiinnittämässä

     

Talven ihmemaa Grouse Mountainilla

Pari tuntia meni oikein mukavasti ja illan pimennyttyä nautimme vuorella vielä fondue-illallisen. Tämä sveitsiläinen ruoka oli minulle uusi tuttavuus ja se olikin tilanteeseen hyvin sopiva. Niina on nimittäin paraikaa viettämässä kavereidemme kanssa lasketteluviikonloppua Sveitsin Engelbergissä. Varasimme tuon reissun jo syyskuussa, ennen kuin tieto uudesta työpaikastani Vancouverissa saavutti meidät. Niinpä kävikin niin, että hän pääsi lähtemään tuolle reissulle, mutta minulta se jäi nytten väliin. Noh, hauskaa hänelle ja tulevan viikon perjantaina Niina sitten matkustaakin jo luokseni Vancouveriin.



Fondue-illallinen

Ensimmäinen viikonloppu Vancouverissa oli hieman tylsä, sillä en viitsinyt yksikseni lähteä minnekään kauemmas. Tai no ajoin eilen huvikseni Coquitlamiin, noin 30 kilometriä Vancouverista itään. Coquitlam on 114 000 asukkaan nukkumakaupunki Vancouverin metropolialueella, jossa sijaitsee suuri kauppakeskittymä, Coquitlam Centre. Kävin syömässä The Keg -pihviravintolassa ja katselin hieman telkkareita Best Buy -elektroniikkaliikkeessä. Loppu viikonloppu menikin aikalailla tässä kotosalla kiireisen viikon jäljiltä levätessä. Onhan tässä tätä aikaa kierrellä paikkoja kunhan Niinakin saapuu tänne ja kelit kevättä kohti paranevat. Nyt on nimittäin satanut hyvin runsaasti, mikä on valitettavan normaalia Vancouverin talvelle.

Näillä tunnelmilla jatketaan kohti toista viikkoa ja uusia tarinoita. Tässä alkuvaiheessa kuvasatoni on vielä vähäistä ja muodostuu kännykkänäpsyistä, sillä en ole vielä jaksanut ottaa järkkäriä mukaan reissuilleni. Onhan tässä aikaa ja laittelen näkyville parempia kuvia kunhan kelit paranevat sekä saan Photoshopin jälleen asennettua koneelleni.

Viime viikko meni hujauksessa, sillä tiistaina saapunutta tietoa työluvasta seurasi viimeinen Berliinin työpäivä jo keskiviikkona. Keskiviikkoiltana varasin lennot lauantaille reitille Berliini - Lontoo - Vancouver. Torstai ja perjantai menivät Bürgeramtilla maastamuutosta ilmoittaessa, Sparkasselta muutamia papereita noutaessa sekä tietenkin pakatessa. Pakkauksen helpottamiseksi varasin liput Premium Economy -matkustusluokasta, sillä se mahdollistaa paitsi hieman mukavamman jalkatilan että taipuisamman istuimen, mutta myös kahden 23-kiloisen matkalaukun mukaan ottamisen. Siitä on apua, sillä mukaan lähti täysi matkalaukku, tupaten täysi rinkka sekä käsimatkatavarana reppu. Tavaraa on pakko pakata mukaan paljon, sillä varsinaisessa muuttokuormassa kulkeviin tavaroihin on seuraavan kerran pääsy vasta huhtikuussa.

Kuten aina, tavaroiden pakkaaminen tasaisesti eri laukkuihin ei ole niin yksioikoista ja niinpä sainkin kuulla Berliinin kentällä pientä napinaa 26-kiloisen matkalaukkuni ja 8-kiloisen rinkkani välisestä epäsuhdasta. Onneksi check-in virkailijalla oli kuitenkin pelisilmää ja One World -jäsenenä sain laukut sisään ilmaiseksi. Vähän alta kaksituntinen lento Berliinistä Lontooseen sujui sangen nopeasti, vaikka voimakas vastatuuli sekä huonot olosuhteet Heathrowlla lentoa hieman myöhästyttivätkin. Arvioidusta aikataulustamme myöhässä saapuva koneemme joutui kiertämään Lontoon itäpuolella kolme silmukkaa, jotta meille sovittu uusi aikaikkuna avautui.

Vaikka Heathrowlla lennon vaihtaminen onkin sangen työlästä ja aikaa vievää moneen muuhun lentokenttää verrattuna, on kyseessä silti erittäin hyvin opastetusta kentästä. Koska lentoni sekä saapui että lähti terminaalista 5, olisin pärjännyt huomattavasti varaamaani viittä tuntiakin lyhyemmällä ajalla. Koska minulla ei ollut kiire, päätin kokeilla brittiläisen julkkiskokki ja yhteensä 12 Michelin-tähden edestä ravintoloita omistavan Gordon Ramsayn terminaali 5:ssä sijaitsevaa (tähdetöntä) Gordon Ramsay Plane Food -ravintolaa. Kyseessä on hieman normia lentokenttäravintolaa fiinimmästä ravintolasta, mutta ei todellakaan mistään fine dining kokemuksesta. Nauttimani lohi- ja koljapallot olivat kuitenkin erittäin hyviä, samoin jälkiruokana tarjoiltu valikoima jäätelöä. Koska loppulaskukaan ei ollut mikään aivan älytön, voi ravintolaa suositella layoverin aikana.

     

Lounas Gordon Ramsay Plane Food -ravintolassa

Vancouverin lennon lähtöaika 16:55 alkoi lähestyä, joten siirryin oikealle portille odottamaan koneen boardausta. Siinä odotellessa huomasin, että matkustajien joukossa oli jälleen kolme suomalaista, aivan kuten ensimmäiselläkin matkallani Vancouveriin. Vaikka Vancouver ei mikään suuri turistikohde olekaan, näyttää kuitenkin siltä että suomalaisia matkustaa sinnekin jatkuvasti. Reissuilla on tullut huomattua, että suomalaisia on kaikkialla, joten ei tämä mikään yllätys ollut.

Portilla kävi sitten jotain, mitä luulin tapahtuvan vain elokuvissa. Minulle epäselväksi jääneestä syystä minut nimittäin siirrettiin Premium Economystä bisnesluokkaan! Oli syy mikä hyvänsä, ei tällaisen tilaisuuden syytä kysellä, vaan siitä nautitaan. Ja nautittavahan tuo 9:30 mittainen lento olikin, ensimmäistä kertaa elämässä (kuvia British Airwaysin bisnesluokasta). Bisnesluokan istuimet ovat ehdottomasti se kaikkein paras asia, sillä mukava istuin säätyy sähköisesti normaalista istumisasennosta aina täysin lättänään makuuasentoon saakka. Koska bisnesluokassa on matkustajapaikkoja huomattavasti turistiluokkaa vähemmän, on siellä myös ihanan hiljaista. Palvelukin on eri luokkaa, sillä esimerkiksi heti koneeseen saavuttua tarjoillaan matkustajille virvokkeita sekä shampanjaa. Lennolla tarjoiltava menu muodostuu kolmesta ruokalajista ja tarjoiluun käytettävä astiasto ei ole mitään pahvia.

Ruoka oli erittäin hyvää ja huomaamatta olimmekin jo ohittaneet Islannin ja matkalla kohti Grönlantia. Ennen Grönlantia säädin istuimen makuuasentoon, vedin päälleni tarjotun mukavan peiton, laitoin silmilleni silmälaput ja korvilleni loistavat ulkopuolisen metelin eristävät kuulokkeet. Ensimmäistä kertaa nukuin yläilmoissa hyvin ja reilun neljän tunnin jälkeen heräsin sopivasti puolitoistatuntia ennen Vancouveriin laskeutumista. Loppuaika meni äkkiä, sillä melkein heti tarjoiltiin viimeinen ateria ennen laskeutumista.

On pakko myöntää, että bisnesluokassa pitkän matkan lentokaan ei tunnu raskaalta. Aika kului itse asiassa niin nopeasti, etten ehtinyt edes katsoa yhtäkään elokuvaa. Toki British Airwaysin käyttämä Boeing 747 -jumbojetti on jo iäkäs kone, mutta koneen bisnesosasto oli silti hyvässä kunnossa ja elämys todella miellyttävä. Ainoa pieni jupinan aihe on, että 190-senttisenä ihmisenä jalkatila aivan makuuasennossa on todella jämpti. Asia ei haitannut minua, mutta hiemankin pidemmällä ihmisellä nukkuminen voi olla astetta hankalampaa. Toki silloinkin se voittaa matkustamisen turistiluokan milloin vain. Bisnesluokassa matkustaminen on normaalisti noin kolme kertaa turistiluokkaa kalliimpaa (istuin viekin samassa suhteessa enemmän tilaa), mutta ainakin oman kokemukseni perusteella hintaa vasten selviää pitkistäkin lennoista mukavasti. Ainoa mieleen jäänyt kysymys onkin, millaistahan vielä astetta paremmassa ykkösluokassa onkaan?

Lentomme oli Vancouverissa lauantaina iltaseitsemältä. Paperit kourassa kävelin hyvin opastetulle maahanmuuttoviranomaiselle. Siellä minulla vierähti noin puoli tuntia, jonka aikana virkailija lueskeli hakemustani ja esitti joitain kysymyksiä. Kaikki oli kuitenkin kunnossa, joten sain passini väliin pienen paperin, joka on nyt viimein se kaikkein tärkein ja noin kolme kuukautta odotettu työlupa.

Lentokentältä suunnistin muistilla autovuokraamolle, josta sain alle tälläkin kertaa Nissan Sentran. Ihan pätevä perusauto, joka on käytössämme nyt kuusi viikkoa. Tuona aikana meidän on tarkoitus saada hommattu oma auto Vancouverista. Ajelin Nissanilla tuttua reittiä viime kerrasta tutulle Hiltonille Burnabyn Metrotownissa.

Ilta meni kaupassa käydessä ja hotellille asettautuessa. Sunnuntaina minulla ei ollut ohjelmassa muuta kuin lepäämistä, joten ajelin huvikseni keskustaan, jossa kävelin hieman paikkoja katsellen.Tärkein asia keskustassa oli katsastaa mahdollisen tilapäisen asuntomme alue, josta myöhemmin llisää. Tarkoitus on, että olen hotellissa ensimmäiset viisi yötä, minkä aikana minun tulisi järjestää meille valmiiksi kalustettu kämppä ensimmäiseksi kahdeksi kuukaudeksi. Niina saapuu Vancouveriin 3. helmikuuta, minkä jälkeen alamme etsiä myös sitä varsinaista asuntoa. Keli oli sunnuntaina tuulinen ja sateinen, joten palasin parin tunnin reissun jälkeen takaisin hotellille.

Näin sujui oma maahanmuuttoni Kanadaan. Edessä on vielä paljon asioita näin ensimmäisellä viikolla ja lähdenkin tästä muutaman tunnin päästä kanadalaisen sosiaaliturvatunnuksen metsästykseen. Jet lag on herättänyt minut kahtena viime yönä aamuyöstä ja kirjoitan tätäkin viestiä virkeänä aamuneljältä. Tästä se kuitenkin lähtee, elämämme Kanadassa, josta tässä blogissa tulevaisuudessa vielä paljon lisää.

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, saimme viimein menneenä tiistaina tiedon hyväksytyistä työluvistamme Kanadaan. Vaikka meillä olikin ollut lähes kolme kuukautta aikaa valmistautua tuohon hetkeen, tuli se lopulta kuitenkin yllättävän nopeasti. Onneksemme Berliinin päässä asiat olivat jo tuossa vaiheessa hyvällä mallilla. Kolmen kuukauden irtisanomisajalla (tyypillistä Saksassa) varustettu asuntomme oli irtisanottu jo lokakuun lopulla, joten sen vuokrasopimus päättyy sopivasti tammikuun loppuun. Olimme myös irtisanoneet jo annalta erinäisiä muita sopimuksia jo joulukuussa niin, että ne päättyvät myös tämän kuun loppuun.

Joulukuussa aloitimme myös tavaroidemme myymisen, sillä tarkoituksemme on shipata Kanadaan vain noin kymmenen kuutiota tavaraa. Loput olemme yrittäneet myydä Berliinissä, mikä on osoittautunut ennakoitua helpommaksi hommaksi. Näyttää siltä, että jos vain hinta on oikea, tavara kyllä tekee kauppansa. Olemme myyneet tavaramme lähinnä eBayn ilmaisella Kleinanzeigen-osastolla, joka on suosittu Saksassa. Tavaraa tulee myyntiin sellaista vauhtia, että ilmoituksiaan saa olla uudistamassa parin päivän välein, jotta ne pysyvät edes jonkin aikaa näkyvillä. Myyntiä joudutti, että kirjoitimme kaikki ilmoituksemme saksaksi ja ainoina ehtoina olivat kätevästi nouto sekä maksu käteisellä noudettaessa. Näillä ehdoin kaupaksi kävivät muun muassa sänkymme, sohva, keittiöpöytä ja tuolit, tietokonepöytä, makuuhuoneen kaapistot sekä paljon pientä irtotavaraa. Ainoa myyntiin laitettu esine, jota emme näytä saavan kaupaksi on muovinen joulukuusemme kera kynttelikön. Nyt on vaan niin sesongin ulkopuolinen aika, että edes saksalainen ei tartu todelliseen Schnäppchen tarjoukseemme siitä. Niinpä ainoa ratkaisu lieneekin kiikuttaa kuusi perisaksalaiseen tapaan kadulle, mistä joku sen aivan varmasti ilmaiseksi vie mukanaan.

Sopimuksia ja tavaran myyntiä olimme ehtineet valmistella jo pitkään, joten niiden kanssa meillä ei tullut kiire. Pienellä varoitusajalla tuli kuitenkin viimeinen työpäiväni, joka oli heti ilmoitusta seuraavana päivänä, viime keskiviikkona. Päivä oli erittäin haikea, sillä olen ehtinyt työskennellä Berliinissä samassa firmassa melkein neljä ja puoli vuotta. Se on softa-alalla pitkä aika ja tuossa ajassa onkin nähty paljon muutoksia. Kyseessä on hienosta ajasta, sillä tuona aikana Berliinin-osastomme väkimäärä moninkertaistui voimakkaan kasvun seurauksena, mitä oli hienoa olla todistamassa. Olimmekin Niinan kanssa yhdet pisimpään Berliinin toimistollamme työskennelleistä, mikä on vähän hassua kun ajattelee, että kyseessä oli meille molemmille ensimmäisestä työpaikasta yliopistosta valmistuttuamme.

Koska olimme olleet Berliinin toimistolla niin pitkään, monet mielsivät meidät ikuisiksi berliiniläisiksi. Niinpä ilmoitukseni lokakuun viimeisenä päivänä tulevasta muutostamme Vancouveriin tulikin yllätyksenä kaikille. Tuon jälkeen asiaa on kuitenkin ehditty käsitellä lukuisissa keskusteluissa, minkä lisäksi olen jo toista kuukautta suorittanut tehtävieni pehmeetä handoveria kolleegalleni. Tarkoituksenihan oli päättää työni Berliinissä ennen joululomaa, mutta pitkittynyt työlupaprosessi johti siihen, että olin lopulta tammikuussakin kolme viikkoa toimistolla. Tästä riitti juttua ja kolleegat utelivat joka päivä tilanteen etenemistä. Uteliaisuus oli toki mukavaa, mutta toivottaman hitaan tuntuisen prosessin keskellä se oli joskus tuskastuttavaa. Lopulta menneenä keskiviikkona sain sitten lopultakin kertoa, että nyt se lähtö tuli.

Kolleegamme jäävät kaiketi aidosti kaipaamaan meitä, sillä keskiviikkona toimistolla pidettiin meille pieni tilaisuus. Noin 40 lähintä kolleegaamme saapui paikalle muistelemaan mennyt aikaa, sekä antamaan meille muistoksi hienon Berliini aiheisen taulun. Joukossa on paljon maisemia, jotka ovat liittyneet viimeisiin neljään ja puoleen vuoteen. Taulun takana on lisäksi kiva muistokirjoitus kaikkien nimikirjoituksilla varustettuna, mikä tekee lahjasta ikimuistoisen!

"Dear Klaus + Niina, we are going to miss having both of you here watching our backs, making sure nothing gets lost in the backlog, keeping us honest in bug prioritization and forcing us to do all the boring details right. Wherever you go next, we hope they appreciate you as much as we have. We wish you fun, adventure, great food, and lots of laughter. Don't forget to keep in touch!"

     

Ikimuistoinen lahja kolleegoilta

Muisteluiden jälkeen kävimme kymmenen lähimmän työkaverin kanssa yhteisellä lounaalla, minkä perästä iltapäivä menikin pöydän ja laatikostojen siivouksessa. Haikeudella luovutin viimeisetkin tavarani HR:lle ja heitin pitkäaikaisille ystäville hyvästit. Toki muutamat heistä tulevat aivan varmasti vierailemaan luonamme Vancouverissa myöhemmin, mutta sinne on kuukausia, jossei vuosia, aikaa.

Samanlaista haikeutta on ollut ilmassa koko viimeiset kolme kuukautta. Kaikkialla missä on käynyt ja kaikki mitä on tehnyt, on aina tajunnut että kyse on todennäköisesti viimeisestä kerrasta koskaan. Erityisen haikea on jättää mahtava asuntomme, josta kirjoitan tarkemmin vielä jokin päivä.

Kaikki tämä haikeus kertonee sitä, että olemme viihtyneet Berliinissä erittäin hyvin. Sekä työ, että elämä Saksassa (viisi ja puoli vuotta!) ovat olleet mahtavaa aikaa, jota tulee kieltämättä ikävä. Toki selvää on, että elämä Vancouverissa tuonee paljon hienoja hetkiä ja uusia seikkailuja, mutta tässä muuton kynnyksellä se esiin puskevin tunne on silti haikeus. Saksa on kuitenkin meille aina se ensimmäinen ulkomaa, jossa asuimme. Eli ainakin meidän kokemuksen mukaan Seppo Räty olikin hyvin väärässä kuuluisassa mielipiteessään.