lauantai, 18. elokuu 2012

Uusi osoite: vuosiamaailmalla.fi


Huh, olipahan pitkä katkos, mutta on jälleen päivityksen aika! Viimeisen puolentoista kuukauden aikana on tapahtunut paljon ja esimerkiksi blogini on muuttanut kokonaan uuteen osoitteeseen. Uusia kirjoituksia sekä selitys pitkälle katkolle löytyvät uudesta blogistani osoitteesta vuosiamaailmalla.fi

Tätä vanhaa blogia ei tulla enää päivittämään tämän viestin jälkeen, vaan kaikki uudet kirjoitukset löytyvät uudesta blogistani. Tervetuloa lukemaan!

Päivitys: Olen päättänyt poistaa kirjoitukseni täältä vanhasta blogistani yksitellen sitä mukaa kun saan niitä siirrettyä (kommentteineen päivineen) tuonne uuteen blogiini. Joten jos jokin vanha kirjoitus on kadonnut täältä, sen löytää nyt uuden blogin puolelta uuden blogin haku-toiminnolla. Lopulta kaikki tämän vanhan blogin kirjoitukset poistetaan täältä, mutta oletan sen vievän pitkälle ensi vuoteen.
 

keskiviikko, 28. heinäkuu 2010

Kirsikankukkia ja pieni robotti-ukkeli



<< EDELLINEN MATKAKERTOMUKSEN OSA

Tokio hotellimme hintaan ei kuulunut aamiaista, joten Japanin ensimmäinen aamiainen nautittiin hotellin alakerran mäkkärillä. Kyllähän se päivä silläkin käyntiin lähtee ja ravittuina hyppäsimme metroon ja kohti Asakusan kaupunginosaa. Asakusa sijaitsee keskustan koillisosassa ja edustaa perinteikkäämpää Tokiota rakennuskannaltaan. Lisäksi siellä sijaitsee monia temppeleitä sekä pyhäkköjä. Lukuisista vaihtoehdoista olimme valinneet kuuluisan Sensō-jin temppelin aamun kohteeksemme.

Emme olleet ainoat ihmiset matkalla temppelille, vaan metron saapuessa päätepysäkille, purkautui sieltä ulos valtava mustahiuksisten japanilaisten parvi. Koska suunnilleen kaikilla näytti olevan sama kohde, ei perille löytäminen ollut ongelmana. Heti metroaseman ulkopuolella matalat rakennukset tervehtivät tulijaa. Niiden juurella huonojalkaiset jonottivat ihmisen vetämää perinteistä riksakyytiä. Meillä jaloissa oli vielä täydet voimat, joten jatkoimme kohti temppeliä.

Photobucket

Perinteistä riksakyytiä

Ihmismassat ohjasivat meitä hiljalleen kohti Sensō-jin temppeliä. Tämä alunperin vuonna 628 perustettu, mutta pääosin toisen maailmansodan jälkeen uudelleen rakennettu temppeli, on Tokion merkittävimpiä buddha-temppeleitä. Temppelille johtaa kahden suuren puisen portin läpi Nakamise-dōri niminen katu, jolla sijaitsee satakunta pientä liikettä. Liikkeissä myydään kaikenlaista pienestä naposteltavasta erilaiseen rihkamaan, sekä pyhiinvaeltajille tarkoitettuihin tarvikkeisiin saakka. Tungoksessa temppelin komeista porteista oli hieman hankala nauttia, joten nappasimme parit kuvat ja jatkoimme sisemmäs temppelialueelle. Onneksi temppelin pihalla myynti ei ole sallittua, joten siellä pahin tungos viimein helpottaa.

Photobucket    Photobucket

Tungosta Nakamise-dōrilla ja Sensō-jin puisella pääportilla

Photobucket

Pyhiinvaeltajan snack: mustekalaa tikussa

Temppelin alueella on kyllä kauniita torneja ja rakennuksia, mutta valitettavasti itse päärakennus oli pressujen sisällä remontissa, joten siitä ei saanut ulkoa juuri käsitystä. Sisältäkään rakennus ei herättänyt suuria ihastuksen tunteita, sillä se on melko pelkistetty. Vasta monen muun temppelin vierailun jälkeen meille alkoi valjeta, että tyypillinen buddhalainen temppeli on yleensä sangen pelkistetty suuri puinen rakennus, jossa on pieniä alttaritiloja. Sensō-jin alttaritilan edessä riitti vilinää kun ihmiset kävivät kumartelemassa ja heittämässä kolikoita suureen nieluun. Tällaisia valtavia keräyslaatikoita oli suunnilleen jokaisessa temppelissä ja jenin (¥) kolikot (1 jeni = alle 1 euro sentti) sinkoilivat jatkuvalla syötöllä näihin keräysuurniin. Eli ainakaan Sensō-jissä äänimaailma ei muodostunut hartaasta muminasta, vaan kolikoiden kilinästä.

Vaikka itse temppeli oli odotuksiin nähden pettymys, oli sen viereinen puutarha silti hieno. Japanilaiset puutarhathan ovat kuuluja liki täydelliseksi nysvättyinä vehreinä paratiiseina ja kieltämättä puutarha oli upea. Pieni se kyllä kanssa oli, mutta sai siitä sentään jotenkin rauhallisen tunnelmakuvan. Temppelin alueella näimme myös ensimmäistä kertaa maikoja, eli perinteisiin vaatteisiin pukeutuneita nuoria geisha-harjoittelijoita, jotka antoivat kuvata itseään alueella. Matkamme aikana näimme Japanissa paljon maikoja, sekä muuten vain perinnepukuihin pukeutuneita nuoria japanilaisia. Tällainen perinteiden kunnioittaminen ja juhlistaminen oli meistä hieno juttu.

Photobucket

Sensō-jin pieni puutarha

Photobucket

Nuori maiko

Temppeliltä jatkoimme hieman sivummalle, päätyen lopulta Sudima-joelle. Sudima virtaa Tokion läpi ja laskee Tokionlahteen aivan hotellimme viereltä. Joen rannalla vastaan sattui pieni puistokaistale joka oli täynnä ihmisiä, joten suuntasimme sinne. Ihmisiä oli todellakin valtavasti ja osa oli varmasti samaa väkijoukkoa, joka oli saapunut metrolla kanssamme Asakusaan. Kaikkien kohde ei siis ollutkaan Sensō-ji, vaan sakura eli kirsikan kukinnan ihailu.

Photobucket

Japanilaisia sähkölankoja lähellä Sudimaa

Photobucket

Pieni japanilainen paloauto

Japanilainen kirsikan kukinta on maailmankuulu vuosisatoja vanha perinne. Kukinta alkaa tammikuun tienoilla eteläisiltä Okinawan saarilta ja saavuttaa Tokion korkeuden juuri maalis-huhtikuun taitteessa. Kukinnan etenemistä seurataan uutislähetyksissä päivittäin, jotta ihmiset tietävät milloin on paras hetki lähteä sakuraa viettämään. Mitä sakuraan sitten kuuluu? Tärkein tapahtuma on miljoonien kauniiden vaaleanpunaisten kukkien ihailu piknikillä puiden alla. Vähän reilun viikon mittainen kukinta tuo kaikki Japanin puistot täyteen ihmisiä tuntien mittaisille piknikeille kirsikkapuiden alla. Piknikseurueet ovat paikoin suuriakin, jopa kymmeniä henkiä ja suosituimpien alueiden paikat joutuu varaamaan pitkän aikaa etukäteen. Ja varaamiseen onkin syytä, sillä ex tempore -pohjalta saa tyytyä pienen pieniin kaistaleisiin suurten kulkuväylien reunalla tai muihin jämäpaikkoihin.

Sakura-piknikillä väki viettää silminnähden hauskaa aikaa syöden, keskustellen sekä esimerkiksi ystävien kanssa korttia pelaten. Eikä piknikillä unohdeta yläpuolella aukeavia kirsikkapuita, vaan niitä ihaillaan joukolla ja kukista räpsitään valokuvia valtavalla tahdilla. Ja tämä toistuu joka ainut vuosi. Ymmärrän kyllä, että me turistit kuvasimme kirsikkapuita kuin hullut, mutta taisimme silti jäädä kuvien määrässä toiseksi monelle japanilaiselle.

Photobucket    Photobucket

Sakura-piknikillä

Meitä jännitti kovasti etukäteen ehtisimmekö nähdä tätä lyhyttä mutta niin suurta näytelmää, mutta onni oli myötä ja kirsikankukkia riitti aina Osakaan ja Kiotoon saakka. Ihmiset istuvat kyllä viikollakin pitkälle iltaan puistoissa piknikillä. Pahinta tungos on yleensä yhden viikonlopun aikana ja tämä päivä saattoi olla juuri tämä sunnuntai. Iltaisin puirtojen seurueille maistuu olut ja sake (japanilainen alkoholijuoma), mutta mitään räyhäämistä emme nähneet missään. Ainoastaan hyvää aikaa viettäviä ihmisiä.

Paitsi että pieni puisto tarjosi meille kivan ikkunan sakuran viettoon, avautuivat sieltä myös hyvät maisemat Tokyo Sky Treelle. Kyseessä on Asakusan koillispuolelle nouseva uusi televisio-/näköalatorni, joka kohoaa valmistuttuaan peräti 634 metrin korkeuteen, ollen tällöin yksi maailman korkeimmista rakennuksista. Korkeutta tarvitaan, sillä vielä nykyisin pääkaupungin televisiolähetyksistä vastaava 333 metrin mittainen Tokyo Tower kärsii pahoista katvealueista lähelle nousseiden pilvenpiirtäjien johdosta.

Photobucket

Sky Tree ja Cherry Tree

Valitettavasti rakennustyöt ovat vielä kesken ja rakennuksella korkeutta vasta reilut 300 metriä. Siltikin se on jo nyt valtava näky keskellä matalampaa kaupunkirakennetta. Olen varma, että valmistuttuaan tornista aukeavat ei sen vähempää kuin maailman urbaaneimmat maisemat. Ja jos metreistä haluaa vääntää kättä, niin näköalatasanne tulee tasan 450 metrin korkeuteen, mikä on pari metriä maailman korkeinta rakennusta, Burj Khalifaa (828 metriä, näköalatasanne 442 metrissä), korkeammalla!

Photobucket

Vasta puolivälissä oleva Tokyo Sky Tree

Kävelimme joen rantaa takaisin metroasemalle, josta otimme metron läheiseen Uenon kaupunginosaan. Uenossa sijaitsee Tokion yksi suurimmista ja suosituimmista puistoista, Ueno Park. Puisto tunnetaan paitsi loistavana sakuran ihailupaikkana, myös suuresta määrästä siellä asuvia kodittomia. Kaikilla ei siis varakkaassa Japanissakaan mene hyvin, mutta sangen siististi nämä "rantojen miehet" silti tuntuivat käyttäytyvän.

Photobucket

Katumaisema Uenossa [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Puiston maine sakuran ihailun yhtenä ykköspaikkana on selkeästi tokiolaisille tuttu ja koskaan aiemmin ei ole täytynyt kiertää puistoa kymmenen metriä leveässä jonossa kulkien. Ihmismassat leveillä käytävillä olivat melkoiset, mutta onneksi kuvien ottamista varten ihmisvirrasta pystyi irtautumaan hetkeksi. Vaikka ihmismassat meitä ahdistivatkin, uskon että kukaan paikallinen ei edes noteerannut niitä, sillä ruuhkaisuus tuntui olevan tokiolaista arkea.

Photobucket

Väkijoukkoa Ueno Parkissa

Ueno sijaitsee kätevästi Yamanoten-linjan varrella, joka on Tokion tärkein junarata. Tämä 34,5km mittainen kehälinja kulkee Tokion keskustojen kautta ja sen kiertämiseen kuluu hieman yli tunti. Junalinja on maailman vilkkain ja sillä kulkee päivittäin yli 3,2 miljoonaa ihmistä. Junat ovatkin yli 220 metriä pitkiä ja niitä kulkee noin kahden minuutin välein. Sunnuntaisin vuoroväli on "vain" neljä minuuttia. Silti kapasiteetti ei ruuhkatuntien aikaan tahdo riittää ja juuri tämä on se junalinja, jolla laiturihenkilökunta saattaa joskus joutua työntämään viimeiset matkustajat junan sisään! Olisimme halunneet nähdä tämän, mutta emme sattuneet niin täyteen junaan kertaakaan koko Tokiossa vietettynä aikana, joten tämä japanilainen kokemus jäi kokematta.

   Yamanotella ajelimme Uenosta rinkulan toiselle laidalle Harajukuun. Harajuku on kuuluisa nuorison kaupunginosa, jonne nuoret kerääntyvät viettämään aikaa sekä ostoksille alueen satoihin nuorisoliikkeisiin. Normaalisti tämä ei merkitsisi turistille mitään näkemisen arvoista, mutta Harajukuun onkin kehittynyt erikoinen viikonlopun show. Yleensä sunnuntaisin (mutta myös lauantaisin) Tokion vaihtoehtonuoret, gootit, magnat, cosplayn harrastajat, sun muut mitä erikoisemmin pukeutuneet ihmiset, saapuvat Harajukuun poseeraamaan ihmisille. Opaskirjojen mukaan nämä viikonloput tarjoavat näille monesti koulukiusatuille tokiolaisnuorille mahdollisuuden olla vaihtoehto minänsä, sekä ihmisten huomion keskipisteenä. Tiedä häntä, mutta ruuhkaa riittää!! Tungos oli aivan käsittämätön ja puolet väestä tuntui olevan juuri turisteja, jotka etsivät kuvattavia outolintuja.

Photobucket

Tungosta Harajukun asemalla

Photobucket     Photobucket

Harajukun erikoista muotia

Photobucket

Japanilaisia teinejä

En tiedä oliko ajankohtamme sunnuntai-iltapäivänä huono, mutta emme nähneet kuin pari erikoisten otusten kerholaista Harajukussa. Pieni pettymys valtasi mielemme, mutta onneksi satuimme kävelemään Yoyogi Parkin porteille saakka. Niiden edessä nimittäin esiintyi noin kymmenen hengen ryhmä ehtoja rockabillyjä ja oh boy mikä show! Nämä henkeen ja vereen rock and rollia rakastavat ihmiset eivät häpeile tanssia kunnon rockin tahtiin suurella asenteella! Asennetta näillä kavereilla kyllä piisasi, sillä farkut olivat tietenkin piukat pillit, nahkatakit tietenkin kuluneet, päässä TIETENKIN pitkät tötterötukat valtavalla määrällä hiusgeeliä sekä takataskussa tietenkin kampa.

Photobucket

Hiustötteröä kerrakseen

Kaverit olivat selkeitä show-miehiä ja vuoroin ihmisten rajaamalla areenalla tanssi 2-3 henkeä. Liikehdintä on sellaista lantion heilutusta sekä pitkiä jalkojen venytyksiä, että. Asenne on kohdallaan ja ilmakitarat soivat. Ja välillä tietenkin vedetään kammalla hallitusti hiusten läpi, ehtaan show-tyyliin. Kavereiden showta oli todella hauska katsoa ja se keräsikin jatkuvasti satojen ihmisten yleisön. Samojen jamppojen show taitaa pyöriä Harajukussa lähes päivittäin, mutta sitä ei kyllä kannata missata!

Photobucket     Photobucket     Photobucket     Photobucket

Rockabillejä isolla asenteella!



Photobucket

Kunnon rock vie mukanaan!

Tässä vaiheessa kello alkoi olla kahden tienoilla iltapäivällä, joten vasta alkoi kurnia nälän merkiksi. Lähdimme kävelemään kohti Roppongin kaupunginosaa ruokapaikkaa etsien. Lopulta löysimme sivukadulta pätevän pastaa tarjonneen paikan, jolla täytimme vatsamme. Roppongin kaupunginosa on Tokion kansainvälisimpiä seutuja ja siellä asuu paljon ulkomaan kansalaisia. Siellä sijaitsee myös suurin osa kaupungista löytyvistä sangen harvoista ulkomaisten ketjujen ravintoloista. Seudulla on myös hienoston asuinkortteleita, mistä kertoivat luksusmerkkien liikkeet katujen varsilla. Me emme kuitenkaan viettäneet Roppongin seudulla paljoakaan aikaa vaan hakeuduimme lähimmälle metroasemalle ja ajoimme hotellille iltapäivä levolle.

Rankan päivän jälkeen emme illalla jaksaneet käydä kuin pienellä happihypyllä hotellin lähellä. Voimia olikin säästettävä, sillä reissu oli vasta aivan alussa. Lisäksi seuraava aamu, eli maanantai, tarkoitti meille tietoista herätystä kello 04:48. Syynä oli kiire kalamarkkinoille. Hotellimme sijainti on loistava, sillä siltä on vain nelisen sataa metriä Tsukijin kuuluisille kalamarkkinoille. Tsukijin markkinat ovat yksinkertaisesti maailman suurimmat ja ne pidetään 6 päivää viikossa tarkoitusta varten rakennetulla suurella viuhkan muotoisella markkina-alueella. Markkinoilla kaikki on suurta: siellä myydään yli 400 merestä nousevaa lajiketta ja elävää(!), yhteensä yli 2000 tonnia syötävää päivässä. Rahaa markkinoilla liikkuu vuodessa noin 5,3 miljardia euroa(!), kun tokiolaiset tukkuliikkeet ja kauppaketjut, ravintolat sekä yksityiset ihmiset ostavat tuoreen ruokansa sieltä.

Photobucket     Photobucket

Vilinää Tsukijin kalamarkkinoilla kello 05:13.

Alue on siis paitsi valtava, on siellä myös valtava kuhina, sillä se on yli 60 000 ihmisen työpaikka. Alueella on vapaata kuljeskella, vaikka kiireiset kauppiaat eivät aina hyvällä katsokkaan tiellä olevia turisteja. Varsinkin kuuluisa jättimäisten tonnikalojen huutokauppa on paisunut sellaiseksi turistinähtävyydeksi, että sinne joutuu jonottamaan puolikin tuntia juuri aamuviiden tienoilla.

Tähän ei ole syytä, sillä suuria tonnikaloja näkee myös huutokaupasta palanneiden kauppiaiden pöydillä siellä täällä alueella. Aito tonnikala on hieman erilainen kuin se purkista löytyvä, sillä kala on toista metriä pitkä ja sillä on painoa jopa 300 kiloa! Melkoinen järkäle siis, jolla on arvoa pieninä palasina sadoissa siitä saatavissa sushi-annoksissa.

Photobucket     Photobucket     Photobucket     Photobucket

Photobucket     Photobucket     Photobucket     Photobucket

Tsukijin uskomattoman laajaa tarjontaa

Photobucket

Satojen kilojen tonnikala

Tonnikalojen lisäksi nähtävillä on kaikkea kuviteltavissa olevaa merestä nousevaa. Tämän lisäksi siellä on nähtävillä monia lajikkeita, joista ei ole koskaan kuullutkaan saati kaupan kalatiskillä nähnytkään. On kymmeniä erilaisia kaloja, rapuja, simpukoita, mustekaloja, merimakkaroita ja vaikka mitä muuta. Meillä alueen tarkkaan kiertämiseen meni toista tuntia ja mieleen jää kyllä ihmetys merien valtavasta rikkaudesta. Tosin mieltä jää kyllä myös kaihertamaan, miten paljon ihminen meriä ryöstää omaksi edukseen.

Meren hedelmät nähtyään onkin hyvä jatkaa alueen kyljessä oleville sushi-ravintoloille, joista saa vain pari tuntia aiemmin merestä noussutta äärimmäisen tuoretta sushia sekä sashimia. Paikkoja on kymmenkunta, mutta ne ovat todella suosiossa. Voisi luulla että puoli seitsemältä maanantaiaamuna ei tarvitse juuri jonotella, mutta tuona aamuna jonotusaika parhaisiin paikkoihin oli tunnin luokkaa. Aamu oli vieläpä kaatosateinen, joten pienen katoksen alla oli koleaa odotella sisälle pääsyä. Sisällä tunnelma oli hienon autenttinen ja edessämme valmistettu ateria melkoinen. Niina on kova sushin ystävä, mutta minä en ole. Meitä jännittikin, miten selviäisimme kaikkein eksoottisimmista lölleröistä, mitä lautasellamme oli. Mitä jos aamutuimaan nautittu kala tulisikin pikavauhtia ylös!? Tämä mielessä söimme hitaasti parhaimmasta kauheimpaan -järjestyksessä sushimme ja lopulta lautanen oli tyhjä. Meillä ei ole mitään havaintoa, mitä uiskentelevaa otusta puolet lautasen palasista olivat ja ehkä parempi ettemme sitä tiedäkkään.

Photobucket

Kuvassa koko ravintola...ulkoa kuvattuna.

Photobucket

Maailman parasta sushia

Vaikka kyseessä oli "maailman parasta" tuoretta sushia, täytyy sanoa ettei kyseinen ruoka löytänyt minusta siltikään ystävää. Suunnilleen kaikkea olen valmis kokeilemaan, mutta kaikesta ei vain voi tykätä. Ja raakana tarjoiltava kala on sellaista. Niinakaan ei täysin lämmennyt monille oudoille lajikkeille, vaan luonnetta kysyttiin hänenkin kohdallaan parissa kohtaa.

Photobucket

Ja mitä tulikaan syötyä?

Sushit nautittuamme kello oli jotain aamukahdeksan tienoilla. Päivä oli tosiaan sateinen, joten hitaasti kiertelimme markkina-alueen reunoilla olevien satojen kala- ja elintarvikekojujen kautta hotellillemme. Siellä otimme parin tunnin unoset, jonka jälkeen lähdimme jälleen liikkeelle. Kurjan kelin vallitessa päätimme viettää päivän sisätiloissa, joten otimme suunnaksi Odaiban. Odaiba on yksi suuri Tokionlahdelle, aivan Tokion edustalle, rakennettu tekosaari, jonne rakennettiin 90-luvulla kovaa vauhtia modernia Tokiota. Noin puolivälissä tätä suurprojektia Japanin talouskupla kuitenkin puhkesi ja suurin osa projekteista joutui jäihin pitkäksi aikaa. Sittemmin projekteja on herätelty uuden rahoituksen turvin jälleen henkiin, mutta ajatus 100 000 asukkaan kaupunginosasta ei ole vieläkään täysin toteutunut. Tyhjiä joutomaatontteja näkee edelleen useita saarta halkovalta Yurikamome -metrolinjalta. Tämä korotettuna ilmassa kulkeva kumipyöräinen metro oli Tokion ensimmäinen täysautomaattinen metro ja se on loistava maisemalinja Tokionlahden ja Odaiban alueelle.

Ei Odaiba silti pelkkää joutomaata ole vaan sieltä löytyy muun muassa ostoskeskuksia, toimistoja (muun muassa Fuji TV:n futuristinen pääkonttori sijaitsee saarella), pieni huvipuisto sekä muutamia museoita, muun muassa laivanmuotoinen merimuseo sekä tiedemuseo Miraikan. Juuri Miraikan oli tähtäimessämme, sillä halusimme nähdä mitä kaikkea ihmeellistä japanilaisessa tiedemuseossa olisi nähtävillä.

Photobucket

Tokion merimuseo

Photobucket

Fuji TV:n pääkonttori

Miraikanin modernin lasirakennuksen korkeassa aulassa tulijaa tervehtii suuri ledeistä tehty pyörivä maapallo. Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsee myös museon vaihtuva näyttely, joka tällä kertaa käsitteli pelkoa. Erikoisessa näyttelyssä kuljettiin huvipuistomaisen sokkelon läpi, jonka varrella kulkijaa säikyteltiin monenlaisilla teknisillä jipoilla, äänillä ja valoilla. Ehkä sykähdyttävin temppu oli käytävän päässä oviaukkoon suihkutettu savuverho, johon heijastettiin pelottavat kasvot. Kun sitten kävelit niitä kohti, puhallettiin savu säikäyttävän ääniefektin saattelemana naamallesi, jolloin kasvot ikään kuin hyppäävät kimppuusi. Melkoisen hurja ilmiö kyllä, jota ei arvaa ennalta.

Photobucket

Suuri ledimaapallo Mirakain aulassa

Mikä tässä kaikessa sitten on pointtina? Kun olet kulkenut lyhyen reitin läpi, tulet huoneeseen jossa voi televisioruutujen välityksellä nähdä kaikkiin aiempiin huoneisiin. Ruutujen alla on nappi, jolla sinä pystyt laukaisemaan huoneen säikyttimen. Ideana on kaiketi, että voit näin seurata miten eri ihmiset reagoivat erilaisiin pelotteisiin. Plus saada jonkinlaista tyydytystä säikyttämistäsi ihmisistä. Siitä ainakin japanilaiset nuoret tuntuivat pitävän.

Muiden kerroksien pysyvissä näyttelyissä on tarjolla enemmän perinteistä tiedekeskuksen tarjontaa kiintoisasti ja havainnollisesti esitettynä. Tietoa on hyvin jopa englanniksi, mistä pisteet museolle. Nähtävissä on muun muassa kansainvälisen avaruusaseman yhden moduulin jäljennös, sekä astronauttien ruoka-annoksia. Melkoisen pillillä syötävää tavaraa näytti pöperöt kiertoradalla olevan.

Miraikanin vetonaula on kuitenkin ASIMO. ASIMO on Hondan vuosien 2000 ja 2005 välillä kehittämä noin 130 senttinen robotti. Vaikka kyseessä on jo vuosia vanha malli, oli ehdan robotin näkeminen huikeaa. ASIMO tunnistaa muun muassa nimensä, sekä ymmärtää eleitä, kuten vilkutuksen tai johonkin suuntaan osottamisen. Se tunnistaa 10 ihmisen kasvot ja pystyy kommunikoimaan paitsi eleillä, myös jossain määrin puhumalla ympäröivien ihmisten kanssa. Jos jo pelkästään tämä on hämmästyttävää, on sitä ASIMOn kyky kävellä sangen luontevasti sekä juosta. Palloakin ASIMO osaa potkaista, pienen tuumaustauon jälkeen.

Photobucket     Photobucket

ASIMO - pieni robotti-ukkeli



ASIMO liikkeessä sekä pallon potkaisu



ASIMO pistää juoksuksi

Pieni astronautin näköinen robotti-ukkeli on todella söötti ja paljon se tuntui osaavan. Valitettavasti esitys oli täysin japaniksi, joten anniksi jäi vain ihmetellä robotin liikkeitä. Silti täytyy sanoa, että ASIMO pisti miettimään millaisia robotteja Japanissa kehitetään tänä päivänä, saati kymmenen vuoden päästä. Japani on robottitutkimuksen kärkimaita ja ihmiset selkeästi ovat positiivisia kaikenlaisia koneita kohtaan. ASIMO saikin monet iloiset naurut sekä suuret aploodit yleisöltä.

Miraikania voi todellakin suositella esimerkiksi sateisen iltapäivän kohteeksi. Ulos tultuamme vesisade oli hieman tauonnut, joten jatkoimme Yurikamomen kyydillä takaisin kohti keskustaa. Keskustaa lähestyttäessä kannattaa opaskirjojen mukaan olla tarkkana, sillä rannalla sijaitsee Vapaudenpatsaan jäljennös. Ehkä 5-10 metrin korkuinen patsas on kyllä niin pieni, että se jää huomaamatta jos silmiä räpsäyttää väärässä kohdassa. Sen sijaan huomaamatta ei jää valtava Rainbow Bridge -silta, jolle metro kipuaa.

Tämä värikkäästä yövalaistuksestaan nimensä saanut 798m pitkä ja 126 metriä pilareista korkea silta tarjoaa ylityksellään huikeat maisemat. Kun sillan korkein kohta (52m) on ohitettu, laskeutuvat moottoritie ja metrorata vieretysten suureen 270 asteen looppiin korkealla vedes yllä. Maantasolle ei siltikään laskeuduta, vaan metrorata jatkaa halki asutuksen ehkä noin 6. asuinkerroksen korkeudella. Huimaa on, että radan päällä suihkii autoteitä vielä kahdessa kerroksessa! Japanissa kun maa on hyvin kallista ja kaupungit täyteen rakennettua, joudutaan moottoriteitä ja katuja monesti rakentamaan jopa kolmeen kerrokseen päällekkäin. Rakennelmat ovat melkoisia rakennustaidon näytteitä ja voi vain miettiä miten sellaisia on uskallettu rakentaa niin maanjäristysherkkään maahan. Jotenkin ne ovat silti pystyssä pysyneet ja niin vaan saavuimme kirjaimellisesti pilvenpiirtäjien poikki Minaton kaupunginosaan.

Sieltä tarkoituksemme oli vaihtaa toiseen metrolinjaan kohti hotellia, mutta meille kävi vähän hassusti. Tokiossa samojen laitureiden kautta saattaa kulkea jopa lukuisia eri linjoja. Tämän lisäksi joistain linjoista liikkuu erilaisia versioita nimeltään local, express, commuter express sekä limited express. Näistä vain local -tyyppiset metrot pysähtyvät joka asemalla, joten vahingossa expressin kyytiin hypättyämme sepä veikin meidät hujauksessa viisi asemaa ohi haluamamme aseman. Eipä hätää, sillä verkosto on tiheä ja vaihdoimme vain toiseen linjaan, joka toi meidät hotellille. Mutta tiesimmepä jatkossa olla tarkkana minkä tyyppinen tietyn linjan metro meille parhaiten sopii.



SEURAAVA MATKAKERTOMUKSEN OSA >>

tiistai, 11. toukokuu 2010

Maagiset Uluru ja Kata Tjuta sekä matka Alice Springsin kautta kotiin

 

<< EDELLINEN MATKAKERTOMUKSEN OSA

Ulurun portti on nimeltään Yularan turistikylä. Parin tuhannen asukkaan Yulara on perustettu vuonna 1979, jolloin aiemmat aivan Ulurun juurella sijainneet majoitustilat purettiin osana suunnitelmia perustaa Uluru - Kata Tjutan kansallispuisto. Verrattuna muihin outbackin asutuskeskittymiin, Yulara on moderni ja kaikki palvelut sisältävä turistikeskus, jossa on tarjolla majoitusta aina yhdestä tähdestä viiteen tähteen saakka. Kompleksin erittäin syrjäinen sijainti ja suuret turistimäärät tekevät keskuksessa majoittumisesta erittäin kallista. Asiaa ei helpota sekään, että kaiken omistaa Voyages Hotels & Resorts -niminen yksityinen yritys.

Hinnat on todellakin vedetty huippuunsa ja me maksoimme huoneesta kolmen tähden uudehkossa Lost Camel -hotellissa hulppeat 190e/yö, mikä on kallein yöpymisemme koskaan!! Ja tämä oli vieläpä halvin mahdollinen tarjoushinta, normaalin ollessa 230 euron tietämillä! Ja tarjolla on tosiaan majoitusta aina viiden tähden hotelliin saakka, jossa hinnat ovat yli tuhat euroa yö. Vertailun vuoksi maksoimme viiden tähden huoneesta Sydneyn keskustassa noin sata euroa yö, eli tässä voi nähdä miten hienoa on yksityisiin käsiin annetun monopolin hinnoittelu.

Jos paikan ryöstöhinnoittelusta pitää jotain hyvää etsiä, niin ainakin se leikkaa Ayers Rockille suuntautuvaa massaturismia ja siten säästää alueen luontoa. Ja tähän hintaan paikat ovat kyllä siistejä ja palvelu pelaa loistavasti. Mutta silti, kyseessä on kyllä laillistetusta ryöstöstä. Ainoa halpa majoitusmuoto alueella on telttamajoitus Yularassa.

Photobucket

Hieno kuorma-auto Yularassa

Syötyämme (myös kalliin) lounaan Yularassa, laitoimme vaelluskengät jalkaamme ja lähdimme ajelemaan kohti kansallispuistoa. Kansallispuiston alue on luovutettu vuonna 1985 alueen alkuperäisheimo ananguille, jotka ovat vuokranneet sen 99 vuodeksi Australian kansallispuistoista vastaavalle virastolle. Anangut hoitavat puistoa yhdessä viraston työntekijöiden kanssa, mikä on muuallakin Australiassa käytössä oleva malli valtion ja maan alkuperäisväestöjen kesken. Puistoon päästäkseen pitää ostaa noin 17 euron hintainen kolmen päivän passi, jonka kanssa alueella saa liikkua vapaasti.

Itse kansallispuisto on valtava alue ja muodostuu kahdesta kohteesta: Uluru (eng. Ayers Rock) ja Kata Tjuta (eng. Olgas). Nämä kaksi hiekkakivimuodostelmaa ovat itse asiassa yhtä ja samaa suurta hiekkakivikalliota, joka vain pulpahtaa maanpinnalle kahdessa kohtaa, noin 40km toisistaan. Ulurulle on Yularasta noin 20km ja Kata Tjujalle lähemmäs 60km.

Näistä kahdesta päätimme aloittaa tutustumisen vähemmän kuuluisasta Kata Tjujasta, jonka luokse ajoimme. Kello oli ehkä yksi iltapäivällä ja taivaalla ei ollut pilven hattaraa. Lämpötila varjossa oli +37 astetta. Tosin varjosta ei paljon päässyt edessä olevalla vaelluksella nauttimaan, sillä puustoa alueella ei juuri ole ja pienet puskatkaan eivät juuri varjoa luo. Kata Tjutalla tarkoituksemme oli tutustua alueen 36:een kalliomuodostelmaan kiertämällä nk. Valley of the Winds -reitti. Tämä reitti kulkee muodostelmien keskellä, tehden noin 7,5km mittaisen ympyrälenkin. Haikeudella jätimme ihanan ilmastoidun automme ja lähdimme paahtavaan kuumuuteen.

Lenkin alkumatka on helppoa maastoa, mutta parin kilometrin jälkeen polku jatkuu poikki kivikkojen sekä yli jyrkkien mäkien. Montaa muuta hullua emme lenkkiä kiertäessämme nähneet, minkä ymmärtää, sillä puolimatkassa rasitus sekä kuumuus alkoivat tuntua todenteolla. Vettä sai olla juomassa koko ajan, mutta sen raikastava vaikutus oli vain hetkellistä. Pikkuruiset kärpäset (eng. sandfly) jaksoivat pörrätä ympärillämme jatkuvasti ja inhottavasti laskeutuivat jatkuvasti käsivarsille sekä naamalle kutittamaan. Onneksi nämä pienet pirulaiset eivät ole purevaa sorttia, mutta niiden ärsytyskerroin on kyllä korkea, kun ihminen on muutenkin väsynyt. Reitin loppupuolella kärpäsiä ei jaksanut enää edes huitoa, vaan eteenpäin laahustettiin kuin kehitysmaissa ikään - kärpäset kyydissä istuen. Kärpäset ovat kuitenkin pieni paha alueen eliöstössä, johon kuuluu kaikkea aina skorpioneihin ja käärmeisiin saakka. Olimme kyllä koko ajan tarkkana ja onneksi emme näihin törmänneet. Eräässä kohdin lenkkiä olimme tosin kuulevinamme käärmemäistä sihinää puskasta, jolloin kiiruhdimme vauhdilla eteenpäin. Varmistettu käärmehavainto jäi siis tekemättä.

Photobucket

Kata Tjutan maisemaa [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Photobucket     Photobucket

Vaarallisia tilanteita vaelluksella

Photobucket

Valley of the Winds

Itse vaelluksesta pitää sanoa, että se menee yhdeksi parhaaksi jonka olemme tehneet. Kallioiden keskellä oli todella rauhallista ja saimme ihailla jopa 546 metrin korkeuteen nousevia kallioita aivan niiden juurelta. Kuten lenkin nimi (Valley of the Winds) ehdottaa, muutaman mäen huipulla sai nauttia laakson läpi kulkevan tuulen äänestä ja sen hitusen viilentävästä vaikutuksesta. Päivä ei kuumuuden johdosta ollut ideaalein näin rankalle kolmen tunnin vaellukselle, mutta olimme kyllä erittäin tyytyväisiä että jaksoimme sen tehdä. Ilta menikin sitten hotellin uima-altaalla nautiskellen ja aurinkoa ottaen.

Photobucket
Ihanan vilvoittava hotellin uima-allas

Seuraavana aamuna lähdimme heti aamusta hyvin levänneinä kohti itse Ulurua. Tai ennen kuin pääsimme matkaan, koki Niina jännittäviä hetkiä odotellessaan minua autolla. Siinä ollessaan puistonvartija tuli sanomaan hänelle, että "Varohan, takanasi on nimittäin dingo!". Niina siinä sitten, että mitä hänen pitäisi tehdä? Vartija tuli lähemmäs vain parin metriä Niinasta olevaa dingoa hätistellen, joka otti ja luikki tiehensä. Dingo ei automaattisesti ole vaarallinen ihmiselle, mutta villinä eläimenä siihen tulee suhtautua varovaisuudella, joten hyvä että vartija sattui paikalle juuri tuolloin. Dingoa ei enää näkynyt, kun hetken perästä saavuin autolle.

Ennen Ulurulle menoa poikkesimme ensiksi aboriginaalien kulttuurista sekä perinteistä kertovassa näyttelyssä Ulurun juurella. Kiintoisan näyttelyn jälkeen aikomuksemme oli suorittaa legendaarinen Ulurun huipulle kiipeäminen, mutta koska sääennustus lupasi päivälle +38 asteen hellettä, ei kiipeäminen ollut sallittua. Niinpä päätimme suorittaa tunnetun Uluru Base Walk -vaelluksen, jossa kierretään koko Ulurun ympäri. Mittaa reitillä on 9,4km ja voi pojat, että oli jälleen raskas vaellus! Korkeusvaihteluita reitillä ei juurikaan ole, mutta matka on hyvin pitkä porottavassa auringonpaisteessa.

Reitin varrella on muutamassa kohdin nähtävissä aboriginaalien kalliomaalauksia, mutta muuten anti keskittyy lähinnä valtavan Ulurun ihailuun kaikista suunnista. Uluru on näyttävä, joka tunnetaan Australian symboolina kaikkialla maailmassa. Kallion korkeus on 348m ympäröivästä maastosta ja ympärysmitta tosiaankin mainittu hieman alta kymmenen kilometriä. Näillä mitoillaan se on valtava ilmestys keskellä muutoin tasaista erämaata. Ulurun (sekä myös Kata Tjutan, että koko ympäröivän erämaan) tunnusmerkkejä ovat niiden punertava väri, joka tulee luonnon omasta ruosteesta. Erityisesti auringonlaskun ja -nousun aikana Uluru hohkaa voimakkaan värisenä.

Uluru on vuosimiljoonien varrella rapautunut melkoisesti ollen uurteinen koko pinnaltaan. Sen reunoista on myös irronnut valtavia lohkareita, joita maksaa siellä täällä Ulurun juurella. Jännästi monesti kohta josta lohkare on irronnut on sittemmin säiden armoilla kulunut niin paljon, että jättimäinen lohkare tuntuu ilmestyneen selittämättömästi paikalleen.

Photobucket

Uluru [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Erilaiset Ulurun muodostelmat, kuten koko kivikin, ovat aina olleet alueen aboriginaaleille pyhiä. Niinpä muutamien muodostelmien kuvaaminen on kiellettyä, vaikka tämän valvonta jääkin kuvaajan omantunnon varaan. Näissä paikoissa alueella asuvat aboriginaalit pitävät edelleen jonkinlaisia pyhiä tilaisuuksiaan.

Ulurun ympäri kävely on vaivan arvoista. Vasta sen jälkeen ymmärtää Ulurun mitat ja rauhallisen kävelyn aikana ehtii tarkastella kiveä joka suunnasta. Autollakin Ulurun voi kiertää, sillä ympyrän muotoinen tie kulkee hieman ulompaa Ulurun ympäri, mutta sen anti ei vastaa kävelyn tarjoamaa.

Photobucket

Kiehtova Uluru

Takaisin hotellilla kävimme jälleen altaalla sekä huilasimme iltaa varten. Illaksi olimme ilmoittautuneet erillismaksusta järjestettävälle Sound of the Silence -retkelle. Ennen auringonlaskua bussi nouti osallistujat hotelleilta ja kuljetti meidät asutuksen ulkopuolella sijaitsevalle kukkulalle. Matkalla opas kyseli josko kenestä menneen päivän +38 astetta oli tuntunut kuumalta. Arvatenkin kaikista oli, mutta opas lohdutti tämän olevan vielä viileä päivä, sillä edellisenä kesänä lämpötilat kohosivat pahimpina päivinä jopa +48 asteen tienoille! Ehkä meillä sittenkin oli onnea sään kanssa, vaikka +38 tuntuikin meistä jo todella lämpimältä.

Kukkulalle saavuttaessa meille tarjottiin shampanjaa sekä pieniä coctail-paloja, muun muassa krokotiilista ja emusta valmistettuna. Tarjoiluista sekä muiden ihmisten seurasta nauttiessa saimme ihailla miten auringonlasku hiljalleen värjäsi etäällä hyvin näkyvän Ulurun. Yhtä upea oli myös auringonlasku Kata Tjutan taakse ja horisontin värjääntyminen oranssiksi. Hieman ennen pimeyden täydellistä laskeutumista ihmiset ohjattiin kukkulan juurelle, jossa istuunnutaan kahdeksan hengen pöytäseurueisiin. Pöydässämme istui niin saksalainen, brittiläinen kuin australialainenkin pariskunta, joiden seura oli illan aikana oikein mukavaa.

Photobucket

Auringonlasku Kata Tjutan taakse [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Koko ajan ollaan siis aavikon hiekalla, paljaan taivaan alla. Pimeyden laskeuduttua kuu ja täydellinen tähtitaivas tulevat esiin, ja erämaan sirkutuskonsertti ympärillä alkaa. Näistä sekä toisten seurasta nauttien söimme hulppea buffet aterian alku-, pää- ja jälkiruokineen. Kiireettömän ruokailun aikana paikallinen aboriginaalitaiteilija soitti tunnelman luomiseksi didgeridoolla aboriginaali melodioita. Ruokailun jälkeen paikallinen astronomi esittelee taivaalla näkyviä tähtikuvioita sekä kertoo niihin liittyvistä mytologioista. Onneksemme taivaalla leijaili vain pienesti pilviä, joten tähdet olivat tuona iltana pääosin nähtävissä.

Photobucket

Sound of the Silence -illallinen tähtitaivaan alla

Sound of the Silence on sangen kallis retki, mutta mielestämme rahan arvoinen. Tunnelma pimentyvän erämaan keskellä loistavasti ruokaillen on upea kokemus ja kokonaisuus on hyvin suunniteltu. Kaikkiaan ehkä neljä tuntia kestävä retki päättyy bussikyytiin takaisin hotellille.

Seuraavana aamuna oli aika jättää kallis hotellimme, mutta ei kuitenkaan vielä Ulurua. Heräsimme jo ennen viittä aamulla ja ajoimme Ulurulle. Ehdimme Ulurun luokse juuri ennen auringonnousua, jonka pitäisi olla näkemisen arvoinen kokemus. En tiedä mitä odotimme, mutta ainakaan tuona aamuna auringonnousu ei näyttänyt niin hätkähdyttävältä. Oli silti hyvä, että olimme liikenteessä heti aamusta, sillä toivoimme että tänään olisi mahdollisuus kiivetä Ulurun huipulle.

Ulurulle kiipeäminen on suosittua ja monelle vierailijalle se ehdoton juttu. Kiipeäminen on sallittua, mutta paikan pyhän arvon vuoksi aboriginaalit toivoisivat ettei kivelle kiivettäisi. Vetoomus toimii jälleen omantunnon ja omien arvojen mukaisesti. Me emme nähneet kiipeämisessä mitään epäkunnioittavaa, joten olimme halukkaita kiipeämään. Halu ei kuitenkaan yksin riitä, sillä kaksi syytä saattaa estää kiipeämisen päivän aikana. Jos ennusteissa luvataan kovia tuulia tai yli +36 asteen lämpötiloja, ei kiipeäminen ole sallittua. Uhkana on tuntuva 5000 dollarin sakko.

Onneksi aamusta aurinko on pääosin Ulurun toisella puolen, minkä lisäksi lämpötila on tietysti vielä alhaisempi. Niinpä kuumanakin päivänä saatetaan (ei silti välttämättä) päästää ihmisiä kiipeämään parin ensimmäisen tunnin ajan. Näin kävi onneksemme ja pääsimme kiipeämään.

Alhaalta edessä oleva kiipeäminen näyttää raskaalta, mutta helpolta. Totuus on kuitenkin toinen, sillä kiipeäminen on paitsi erittäin raskasta, myös paikoin vaarallista. Alhaalta ei hahmota miten jyrkkänä paikoin melkein sileä kallio nousee ja miten vähän pitoa se tarjoaa. Alkumatkasta kipuamista on helpottamassa kallioon asennettu metalliketju, josta saa vedettyä itseään ylöspäin. Onneksemme olimme itse varustautuneet todella hyvän pidon tarjoavilla vaelluskengillämme, mutta näkyipä joku yrittävän kiipeämistä varvassandaaleillakin! Noh, tämä henkilö totesi homman pian mahdottomaksi ja kiipesi lopun matkaa paljain jaloin (ei myöskään mukavaa).

Itse olen korkeanpaikankammoinen, mutta jostain syystä kiipeäminen ei niin pelottanut minua, vaikka ylempänä alettiinkin olla todella korkealla. Eniten huolta aiheutui toki toisistamme, mutta myös muista kiipeäjistä ja varsinkin japanilaisten ryhmä. Vaikka meille ei mitään sattuisikaan, niin hirveetähän se olisi jos joku muu reitille kupsahtaisi tai sieltä alas tippuisi. Huoli ei ole täysin tavatonta, sillä kiipeämisen yhteydessä on vuosien varrella kuollut 35 ihmistä. Kuolinsyynä on ollut paitsi sydänkohtaus, myös kiveltä tippuminen. Eipä ihme, että kiipeämistä ollaan näillä näkymin kieltämässä turvallisuussyistä pysyvästi vuodesta 2011 alkaen.

Jyrkän sivustan jälkeen reitti kiven päälläkin tarjoaa edelleen haasteita. Kiven uurteet ovat jopa kymmenmetrisiä ja niitä saa todella kivuta toisten avittamana. Reitti kiven korkeimmalle pisteelle on maalattu katkoviivoina kallionpintaan ja on siten helppo seurata.

Photobucket

Alkumatkan jyrkkää kipuamista



Photobucket

Kohti Ulurun huippua...

Photobucket

...viimeinkin huipulla!

Meiltä Ulurun kiipeämiseen meni noin tunti ja vartti. Eräs australialainen nuori, jonka kanssa vaihdoimme pari sanaa, kipusi sinne noin puolessa tunnissa. Melkoisen rautainen kaveri, etten sanoisi. Ylhäällä maisemat ovat upeat, tosin Kata Tjutan kaikaisten huippujen ja Yularan keskuksen lisäksi maisemat muodostuvat vain silmänkantamattomiin jatkuvasta erämaasta.


360 asteen maisemat Ulurun huipulta

Jos luulee, että vain ylös kipuaminen on raskasta ja vaarallista, on sitä yhtä lailla alas tulokin! Kolme varttia taisi olla aikamme alas ja sen aikana kyllä pisti paikoin hirvittämään minne sitä olikaan tullut kivuttua. Lopulta alhaalla fiilis oli mahtava, sillä Ulurulle kiipeäminen oli paitsi pelottavinta, myös yksi siisteintä koskaan tekemäämme!

Kiipeämisen ja Ulurun kierron myötä koimme kokeneemme tämän luonnonmuodostelman nyt täysin ja niin olikin aika suunnata eteenpäin. Tankkasimme tankin täyteen hieman merkillistä Opal-laatuista polttoainetta, jonka merkitys selvisi myöhemmin netistä lukemalla. Kyseessä on vuonna 2005 outbackin syrjäisillä alueilla käyttöön otettu polttoaineen versio, jossa polttoaineen aromipitoisuutta on laskettu 25%:sta noin 5%:iin. Tämän toivotaan ehkäisevän erityisesti aboriginaalien parissa tapahtuvaa bensahuurujen haistelua, joka on aito ongelma moniongelmaisen alkuperäiskansan parissa.

Australian alkuperäisväestöä eli aboriginaaleja lasketaan olevan noin 455 000, eli 2,3% maan väestöstä. Kuten intiaanit Amerikassa, menettivät aboriginaalit maansa eurooppalaisten tultua, joka suisti perinteisen kulttuurin ja elämäntavan raiteiltaan. Aboriginaalien ihmisoikeudet olivat (kuten intiaaneilla) heikolla tolalla vielä viime vuosisadalle saakka. Vasta viimeisten vuosikymmenien aikana Australian valtio on pyytänyt anteeksi aboriginaaleilta ja palauttanut joitain näille kuuluvia maita. Monet aboriginaalit kärsivät silti monista ongelmista, kuten syrjinnästä, työttömyydestä, vähäisestä koulutuksesta, rikollisuudesta, alkoholismista sekä huumeista.

Aboriginaaleista monet asuvat nykyisin kaupungeissa ja kylissä, mutta asutus painottuu edelleen keskiseen Australiaan. Coober Pedyssä heitä näki jo paljon, samoin Yularassa, mutta varsinkin Alice Springisissä heitä on paljon. Alice Springissä merkille pantavaa oli, miten suurin osa tuntui vain viettävän aikaa kaduilla ja puistoissa istuksellen, ilman minkäänlaista viittausta työssä käynnistä tai vastaavasta. Ainakin ulkopuoliselle nämä joukkiot tuntuivat hieman epämääräiseltä ja epämiellyttävältä, joten päädyimme olemaan hieman tarkkana paikoin.

Ulurusta on noin 450km ajo Alice Springsiin, joten olimme perillä myöhemmin iltapäivällä. Majoituimme hotelliin ja kävimme ajelulla kaupungin keskustassa. Alice Springs on hieman alta 28 000 asukkaan kaupunki Keski-Australian ytimessä MacDonnell Rangesin kahden harjanteen välissä. Kaupunki on äärimmäisen syrjäinen paikka, sillä sieltä on jo ilmateitsekin toistatuhatta kilometriä lähimpään merkittävään kaupunkiin ja maantietä pitkin matkaa on vielä enemmän.

Photobucket

Alice Springsin ydinkeskusta

Alice Springs sijaitsee yleensä kuivan Todd Riverin varrella ja on ihan täysiverinen kaupunki liikkeineen, kauppakeskuksineen sekä kävelykatuineen. Melkein viikko outbackissa sai sen tuntumaan meistä suurkaupungilta liikennevaloineen päivineen. Iltapäivän aikana kävimme hieman cruisailemassa kaupungilla, mutta pääasiassa ensimmäinen iltamme meni hotellilla televisiota katsellen.

Seuraavana päivänä vierailimme Alice Springsin reunamilla sijaitsevassa Alice Springs Desert Parkissa. Tässä maksullisessa puistossa esitellään erilaisia outbackin aavikkotyyppejä, sekä niiden kasvustoa ja eläimiä. Audio-opastuksen kanssa puistokierros on oikein kiintoisa ja nähtävillä on paljon aavikon eläimiä ja lintuja. Erityisen kiintoisa oli nähdä läheltä hurjan näköinen piikkipiru, joka osoittautui ennakko-odotusten vastaisesti alle kymmenen sentin mittaiseksi rääpäleeksi. Tunnettu matelija on kuitenkin jännän näköinen ja oli hauska seurata sen muurahaisten metsästystä pienessä akvaariossaan.

Photobucket

Piikkipaholainen

Isoimpana eläimenä puistosta löytyy myös punajättikenguruita, jotka ovat kenguruista suurimpia. Aikuinen voi kasvaa jopa 1,4 metriseksi ja painaa lähemmäs 85 kiloa. Kenguru on myös nopea eläin ja voi ottaa jopa yhdeksän metrin loikkia. Hurjasti kengurut osaavat myös uida, joka tosin outbackissa on sangen turha taito. Desert Parkissa on myös mahdollista vierailla kenguruaitauksen sisällä. Sangen isojen eläimien keskuudessa kävely on hieman jännitystä nostattavaa, vaikka helteen keskellä kengurut vain löhöilevät varjossa hölmöä kulkijaa laiskasti katsellen.

Photobucket

Punajättikenguru ei jaksa helteessä loikkia

Alice Springsissä kaikkein hienointa on kaupungin syrjäisyys muusta maailmasta. Kaupungissa aika tuntuu kulkevan aivan omaa verkkaista vauhtiaan. Syrjäisyydellä on myös yllättäviä etuja, sillä noin 18 kilometriä kaupungista lounaaseen sijaitsee Yhdysvaltojen Ilmavoimien huippusalainen laitos Pine Gap. Vielä tänä päivänäkään ei tiedetä täysin (edes Australian parlamentin jäsenet), mitä lähemmäs 1000 työntekijän laitoksessa tehdään. Yleinen oletus on, että kyseessä on yksi Yhdysvaltojen maailmanlaajuisen televakoilujärjestelmä ECHELON:in keskusasemista, jolla pystytään seuraamaan koko Australian alueen teleliikennettä, sekä koordinoida vakoilusatelliittien liikennettä. Laitosta pidetään Australian Area 51:senä sen salamyhkäisyyden takia ja sen ympärille on rakennettu paljon erilaisia teorioita. Me emme Pine Gapille ajaneet, koska laitoksen läheisyyteen ei ole mitään pääsyä, eikä siellä siten ole mitään nähtävää.

Illalla kävimme syömässä Alice Springsin kuuluisimmassa ravintolassa, Overlander Steakhousessa. Tämä ravintola mainitaan melkein kaikissa matkaoppaissa ja on se nähty kuulemma esimerkiksi CNN:llä. Ravintolan hintataso on maineen mukaisesti aavistuksen kalliimpi, mutta tarjolla on rahan vastineeksi loistavia annoksia muun muassa krokotiilia, kengurua, emua ja kamelia. En ole koskaan maistanut kamelin lihaa, joten se oli valintani ja iso pihvi olikin erittäin hyvää. Tämä ravintola on ehdottomasti kokeilun arvoinen, jos joskus löytää itsensä Alice Springsistä.

Seuraavana päivänä oli aika aloittaa pitkä kotimatkamme. Ensimmäiseksi palautimme Holdenimme lentokentälle. Auto oli palvellut hyvin ja kuljettanut meidät kahdessa viikossa lähes 3500km matkan Melbournesta. Alice Springsin lentokenttä on kohtuullisen kokoinen ja kaupungin syrjäisyyden takia melko hyvillä yhteyksillä varustettu. Suurin osa matkaajista käyttää sitä vain kauttakulkuun matkalla Ulurulle, mutta lentoja on kaikille Australian rannikoille. Quantasin lento oli kuitenkin anniltaan sangen tylsä, sillä maisemat muodostuivat vain hiekkaerämaasta. Hölmöä oli myös tehdä kotimatkaa lentämällä yli 2000km väärään suuntaan kohti Sydneytä. Sydneyssä olimme iltapäivästä ja majoituimme viimeiseksi yöksi keskustaan, hyvin lähelle alkumatkamme hotellia.

Pimeän laskeuduttua päätimme vielä käydä ihailemassa Sydneytä keskustassa sijaitsevasta 305 metriä korkeasta Sydney Towerista. Maisemat tornista olivat pimeällä upeat, mutta tarjolla on niiden lisäksi muutakin ihmeteltävää. Ennen torniin nousua Australian eri osia ja niiden ihmeitä esitellään Oz Trek -nimisessä teatterissa, jossa yleisö istuu ympyränmuotoisessa huoneessa neljään osaan jaetussa katsomossa. Jokaiseen neljään suuntaan heijastetaan eri lyhytanimaatio, jonka jälkeen katsomo pyörähtää ja nähdään seuraava neljästä hupaisasta animaatiosta.

Jos edellinen tuntuu erikoiselta viritykseltä, niin sitä on myös toinen teatteritila, johon seuraavaksi siirrytään. Isossa teatterissa istutaan huvipuistomaisiin hydraalisiin penkkeihin, jotka simuloivat ympärille heijastettavassa videossa olevia tapahtumia. Meno on lentäessä ja koskella melottaessa on melkoista ravistusta ja hauska kokemus. Myös tämän videon anti muodostuu Australian monimuotoisuuden esittelystä.

Jos aiemmin kertomani Eureka Towerin "the Edge" tuntui hurjalta, niin Sydney Tower pistää tästäkin ylitse. Päiväsaikaan on mahdollista kokea "Skywalk", jossa turvavaljaisiin pukeutuneina vieraillaan aivan tornin huipulla ulkona. Siellä on pääsy lasilattialla varustetulle parvekkeelle, jolla on vain matala kaide. Se lienee melkoisesti korkean paikan kammoa kutkuttava paikka, mutta nyt ilta-aikaan sitä ei ollut enää tarjolla. Ja vaikka olisi ollutkin, en tiedä olisimmeko uskaltaneet mennä.

Parin Sydney Towerissa vierähtäneen tunnin jälkeen kävelimme vielä viimeistä kertaa Circular Quaylle ihailemaan niin Sydney Harbour Bridgeä, kuin oopperataloakin.

Photobucket     Photobucket

Sydneyn oopperatalo [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Photobucket     Photobucket

Sydney Harbour Bridge [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper] [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Hyvin nukutun yön jälkeen matkasimme seuraavana päivänä rauhallisesti Sydneyn lentokentälle, josta paluulentomme kohti Kuala Lumpuria lähti vähän ennen neljää. Vähän alta kahdeksan tunnin lennon aikana puolet ajasta saimme vielä ihmetellä allamme loistavaa outbackia, kunnes Australia jäi lopullisesti taaksemme. Kuala Lumpurissa meillä oli kolme tuntia aikaa valmistautua henkisesti noin 11h 30min olevaan lentoon Lontooseen. Pitkä lentokin meni ihan hyvin ja Malaysian Airlines oli jälleen kaikin puoli loistava. Lennon aikana unta ei tosin ollut tarjolla tälläkään kertaa minulle kuin reilun tunnin verran. Lontoossa olimme maanantaina ennen aamukuutta.

Meillä oli alunperin varattuna lento Berliiniin vain parin tunnin vaihdolla, mutta British Airways oli joutunut peruuttamaan tämän lennon jostain syystä. Meidät oli automaattisesti siirretty tunteja myöhemmälle lennolle, joka ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Berliinin ja Lontoon välillä on kuitenkin monia BA:n lentoja päivässä, joten kävimme kysymässä josko pääsisimme aiemman lennon kyytiin. Vastaus oli kuitenkin "ei", sillä lento oli täynnä. Niinpä vietimme kahdeksan tuntia tokkurassa Heatrowlla, mikä ei ollut hauskaa laskeuduttuaan juuri yli 20 tunnin kahdelta lentomatkalta, toiselta puolen maapalloa. Viimein koitti lentomme hetki ja parin tunnin päästä olimme vihdoin ja viimein rakkaassa Berliinissä.

Paluumatkaamme kului aikaa siis sellaiset 35 tuntia kaikkineen kentille matkaamisiin ja kentillä odotteluineen päivineen. Tämän, sekä koko neliviikkoisen reissun jälkeen, voitte kuvitella miten hyvältä tuntui olla jälleen kotona! Onneksi kotona kaikki oli kunnossa ja paluu arkeen alkoi hiljalleen. Töihin mentiin jo seuraavana päivän ihmettelemään mitä ihmettä olikaan poissaollessa tapahtunut. Jetlagista palautuminen ja normaaliin unirytmiin pääseminen vei kuitenkin koko loppuviikon.

Kaiken kaikkiaan reissumme oli aivan uskomattoman mahtava. Australia ja Uusi-Seelanti olivat hyvin erilaisia maita, tarjoten hyvin paljon nähtävää ja koettavaa. Erityisesti Australiassa koimme suuria kontrasteja niin suurkaupunkien kuin asumattoman erämaan muodossa. Matkan aikana kuljettiin niin lumisateessa kuin +38 asteen paahteessakin. Autolla ajettiin niin vuoristossa, kuin Etelä-Australian valtavilla lakeuksillakin. Yhteensä autossa istuttiin neljän viikon aikana noin 6000 kilometriä! Lentokoneessa istuttiin sellaiset pyöreät 52 tuntia yhdeksällä eri lennolla ja matkaa taitettiin 43 000km, mikä on yli maapallon ympärysmitan verran.

Reissu tarjosi itse asiassa niin paljon, että sen kaiken jäsentämiseen omassa päässään meni kuukausia. Ja kaiken kertominen tässä blogissa kesti yli puoli vuotta! En voi kuin suositella molempia maita matkakohteiksi ja niin paljon jäi kummassakin maassa meiltäkin vielä näkemättä. Todennäköistä siis on, että palaamme vielä joskus näihin kaukaisiin maihin.

Näillä sanoilla päätän kertomukseni häämatkastamme maailman ääriin.

tiistai, 11. toukokuu 2010

Halki Barossa Valleyn, Coober Pedyn ja outbackin kohti Ulurua

<< EDELLINEN MATKAKERTOMUKSEN OSA

Hieman tylsäksi osoittautuneesta Adelaidesta jatkoimme matkaamme kohti sisämaata. Adelaisesta lähtee mutkitteleva pikkutie yli Mount Lofty Rangesin kukkuloiden Barossa Valleyn viinialueelle. Seutu on hyvin suosittu päiväretkien kohde Adelaidesta ja varsinkin viinin ystäville seudun kymmenet viinikellarit ovat oikea keidas. Alueen maasto on hienoisesti kumpuilevaa ja pienet tiet kulkevat pienien kulien halki. Maisemat ovat kauniit ja keli oli mitä parhain niistä nauttimiseen.

Barossa Valleyn näkeminen onnistuu melko hyvin ensiksi tietä B10 seuraten ja sitten tietä A20 takaisin Adelaideen palaten. Reitti on vähän alta 200km, eli juuri sopiva päivämatkaksi. Kauniiden niitty- ja viiniköynnösmaisemien lisäksi varsinaisia nähtävyyksiä alueella ei ole. Tosin Gumerachan pikkukylässä paikallisen leluverstaan kylkeen on rakennettu "The Big Rocking Horse", eli iso keinuhevonen.

Photobucket

The Big Rocking Horse

Barossa Valleyssä loistava ruokapaikka on Angastonin kylässä sijaitseva maankuulu 40's Cafe -pizzeria. Mekin saimme suosituksen paikasta Adelaidesta lähtiessämme. Kyseessä on monta kertaa Australian parhaaksi äänestetty pizzeria, joten pitihän se käydä kokeilemassa. Paikan maine on selvästikin kiirinyt laajalle, sillä väkeä tässä pikkukaupungin pienehkössä pizzeriassa oli talon täydeltä. Ja se pizza, olihan se aivan loistavaa! Palvelu oli (todennäköisesti väkijoukosta johtuen) hieman hidasta, mutta itse pizza suussa sulavan hyvää. Täydellä vatsalla olikin hyvä jatkaa matkaa.

Angastonista jatkoimme kohti pohjoista tietä B82 ajellen. Viinitarhat jäivät taakse ja tilalle tulivat valtavat peltoaukeat. Matkan varrella 3000 asukkaan Claren kaupungissa oli menossa jotkit suurmarkkinat, minkä vuoksi tienvarret olivat täynnä autoja. Erikoinen rypäs ihmisiä muuten niin hiljaisilla seuduilla.

Photobucket

Barossa Valleyn viinitarhoja

Crystal Brookin kohdalla, noin 200km Adelaidesta pohjoiseen yhdyimme A1-tiehen, joka on Australian etelärannikon päätie. Sitä pohjoiseen ajaessamme vehreät pellot alkoivat kadota ja maisemat korvautua kuivalla heinikolla. Iltapäivästä saavutimme yöpymispaikaksi suunnitellun Port Augustan kaupungin. Port Augusta on reilun 13 000 asukkaan kaupunki ja Australian eteläinen portti outbackiin. Kaupunki sijaitsee Spencerinlahden pohjukassa ja on sekä outbackin halkovan Stuart Highwayn, että aina länsirannikon Perthiin vievän Eyre Highwayn risteyskohta. Lisäksi mantereen etelästä pohjoiseen halkova Central Australian Railway kulkee kaupungin läpi. Radalla liikennöivä legendaarinen juna "The Ghan" pysähtyy kaupungissa kaksi kertaa viikossa.

Etäisyydet kaupungista ovat mykistäviä. Meidän reittimme kohti Alice Springsiä olisi 1221 kilometriä kuumaa aavikko erämaata. The Ghanin kyydissä matka olisi samaa luokkaa, mutta pohjoisrannikon Darwiniin saisi jo körötellä 2979 kilometriä ja 48 tuntia (Adelaidesta). Länsi-Australian suuntaan matka Perthiin on puolestaan 2391 kilometriä, jonka varrella sijaitsee myös Nullaborin tasangon halkova maailman pisin viivasuora tieosuus, pituudeltaan 146,6km. Huimia lukemia olisi siis edessä kaikkialle suuntaavalle matkaajalle, mutta ennen matkamme jatkamista olisi syytä kerätä voimia yön yli Port Augustassa.

Photobucket

Etäisyyksiä Port Augustasta

Keli Port Augustassa oli outbackmainen, sillä aamun +15 astetta ja pilvistä Adelaidessa oli Port Augustaan päästyä vaihtunut +25 asteen auringonpaisteeseen. Port Augustan kaupunki on rakennettu hujan hajan ja etäisyydet kaupungin sisällä ovat sangen pitkiä. Asutus kuitenkin keskittyy yhden päätien läheisyyteen, jonka varrelta löytyvät kaikki tarvittava. Kävimme syömässä Hungry Jack's -pikaruokalassa, joka on Burger Kingin käyttämä nimi Australiassa. Siinä syödessämme hämmästelimme ohi ajavia valtavia kuorma-autoja, jotka olivat joko juuri ylittäneet outbackin tai lähdössä sen ylitykseen. Seuraavana aamuna alkava matkamme halki hiekkaerämaan mielessämme tankkasimme itsemme lisäksi myös automme täyteen.

Yö meni levollisissa tunnelmissa, vaikka outbackin halki ajoa olikin odotettu pienesti jännittynein tunnelmin. Suurin syy tähän olivat tieto outbackin valtavista etäisyyksistä ja siitä miten olisimme tien päällä yksin pitkiä aikoja muita ihmisiä näkemättä. Mitä jos bensa loppuisi? Mitä jos sattuisi haaveri keskellä erämaata? Mitä jos ties mikä joukkio pysäyttäisi meidät keskellä erämaata ja ryöstäisivät auton ja tavarat? Netissä meinaan riittää monenlaista sattumusta luettavaksi. Fiiliksiä ei myöskään hirveästi kohottanut aidot varoitukset siitä, että turisteja edelleen kuolee outbackiin vuosittain auton hajottua tai veden/bensan loputtua. Toki ymmärsimme että nämä varoitukset kohdistuivat enemmänkin päätieltä sivuun poikkeaville, tai pieniä erämaateitä ajaville ihmisille, mutta emme voineet olla ainakin pienesti ajattelematta näitä matkaan lähtiessämme.

Port Augustan kaupunki päättyy kuin seinään ja viimeisen talon jälkeen tien laidassa on vain muutama varoituskyltti. Ensinnä varoitetaan tiellä liikkuvista monenlaisista eläimistä ja toisena tiellä liikkuvista maantiejunista (road train), eli valtavista monen perävaunun kuorma-autoista. Tämän jälkeen edessä ei ole kuin suorahko kaksikaistainen maantie halki hiekkaisen pensasmaaston.

Koska tiet ovat suoria ja muita autoja näkee harvakseltaan, on ajaminen outbackissa erittäin helppoa. Auton vakionopeussäätimen voi asettaa nopeusrajoituksen mukaisesti 110km/h kohdalle, minkä jälkeen jalat voi täysin vapauttaa polkimilta ja ottaa rennosti maisemia katsellen ja tietä tarkkaillen. Matka etenee matkamittarilla tarkastellen nopeasti, mutta mielelle on syytä olla jotain virkistettä tarjolla. Radion kuuluminen nimittäin loppuu noin 50km jälkeen, sillä radioaallot eivät yllä pidemmälle ja vahvistinantenneja ei tien varrella ole. Myös kännykkäverkko katoaa seuraavaksi tuhanneksi kilometriksi, joten yhteyttä ulkomaailmaan ei pidetä ilman satelliittipuhelimen kaltaisia laitteita. Radion puutteen voi korvata ostamalla matkaan CD-levyjä, minkä onneksi hoksasimme tehdä. Silti matka on niin pitkä, että ehdimme kuunnella kuusi CD:tämme noin kuutisen kertaa läpi.

Photobucket     Photobucket

Outbackissa tiet ovat suoria ja horisontti kaukana [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Maisemat Stuart Highwayn varrella muodostuvat lähinnä punertavasta hiekasta, heinikosta, pienistä puskista sekä pienistä puista. Maisemat vaihtelevat pienesti kumpuilevasta melkein täysin tasaisiin alueisiin. Noin sadan kilometrin jälkeen Stuart Highway halkoo kuivan alueen, jossa hiekassa kasvaa vain pieniä heinätuppoja. Etäällä kuumassa erämaassa loistavat valkoisena suuret suolajärvet, jotka ovat suurimman osan ajasta täysin kuivia. Keskellä tyhjyyttä onnistuimme silti näkemään pienen lauman emuja, joten täysin elotonta tämäkään seutu ei ole.

Photobucket

Kuivunut suolajärvi

Photobucket

Kaksi emua keskellä ei mitään

Maisemat ovat todella sykähdyttäviä ja parhaimmillaan yksinäisyyden tunnelma on huikea. Todellisuudessa ainakaan päätie Stuart Highwayllä ei ole täysin yksin, sillä autoja ja kuorma-autoja tulee vastaan 10-20 minuutin välein. Silti ruuhkaksi tai edes pieneksi jonoksi asti väkeä ei ole missään vaiheessa.

Port Augustan jälkeen ensimmäinen asutus on 172km jälkeen Pimbassa. Itse Pimbassa sijaitsee lähinnä vain huoltoasema, mutta kahdeksan kilometriä sivutietä sijaitsee Woomeran noin 400 asukkaan kylä. Emme poikenneet Woomerassa, mutta kerrottakoon että Woomera oli aikanaan jopa 4000 asukkaan pikkukaupunki. Woomerassa toimi 60-luvulta alkaen Australian puolustusvoimien rakettiteknologian tutkimus- ja testauskeskus, jonka toiminta tosin kuihtui vuosituhannen vaihteessa. Kylään on turisteilta vapaa pääsy, mutta siellä olevan nähtävän määrästä en osaa sanoa. Jännästi näinkin syrjäisessä paikassa on myös toiminut pakolaisten vastaanottokeskus, joka tosin suljettiin siellä sattuneiden väärinkäytösten johdosta suljettiin 2003.

Outbackissa ajettaessa polttoaineen riittävyydästä on tärkeää huolehtia, sillä huoltoasemia on harvassa. Stuart Highwayllä huoltoasemia on sangen hyvin noin 150-250 kilometrin välein, mutta pienemmillä teillä väli saattaa olla jopa 800-1000 kilometriä. Näin ollen jokaisella kohdalle sattuvalla huoltoasemalla on syytä tankata tankki täyteen, varmuuden vuoksi. Aavikkoteillä mukana pitää kuljettaa kanisterissa polttoainetta, koska huoltoasemia ei ole.

Seuraava huoltoasema, tai roadhouse, kuten näitä huoltoaseman ja pienen asumuksen keskuksia sielläpäin kutsutaan, sijaitsee Glendambossa, vain 112km Pimbasta. Kuten suunnilleen kaikki näkemämme roadhouset, on Glendambokin vanha ja nuhjuinen paikka, jossa on tarjolla peruspalvelut. Majoitusta on tarjolla jokaisella roadhousella, mutta turha odottaa yhden tai parhaimmillaan kahden tähden majoitusta kummoisempaa taso.

Photobucket

Glendambo road house

Päivä oli kivunnut jo puolipäivän tienoille, joten ruokailimme täällä. Ruokalistat roadhouseilla muodostuvat lähinnä grilliruoasta, ja siinäkin hampurilaisen kaltaisiin perusruokiin painottuen. Annokset ovat isoja ja niiden hinta ei ole päätä huimaava. Polttoaine puolestaan on huomattavasti isoja kaupunkeja kalliimpaa ja mitä syrjemmäs ajetaan, sitä kalliimmaksi se muuttuu. Taas kerran, valinnanvaraa ei ole, joten pyydetty hinta on maksettava mukisematta. Luottokortit muuten toimivat sangen hyvin melkein kaikkialla outbackissa ja internet-yhteyskin löytyy muutamalta asemalta.

Glendambossa näimme jo vähän pidempiä maantiejunia. Kuorma-auton nuppi ja kaksi perävaunua on yleinen malli Australiassa ja näitä näkee ihan suurkaupungeissakin. Glendambossa pihaan ajoi ensiksi kolmea säiliövaunua vetävä kuorma-auto ja pian sen jälkeen miehekäs 16-akselinen, samaten kolmen perävaunun yhdistelmä. On niillä kyllä pituutta, kun ne kurvaavat itsensä huoltoaseman pihaan! Maantiejunien ohitus on muuten pienesti keskittymistä vaativaa hommaa ja ohitukseen käytettävällä suoralla on syytä olla mittaa toista kilometriä. Pituudestaan huolimatta kuorma-autot painavat kepeästi reilua satasta, joten ohitus kestää jonkin aikaa.

Photobucket

Road train Glendambon road housella

Glendambosta edessä on 250 kilometrin etappi ennen Coober Pedy
yn saapumista. Matka on pitkä sekä tylsä, ja ainoina ihmetyksen aiheena toimivat pyöräilijä sekä aurinkoenergialla kulkeva vekotin. Pyöräilijöitä näimme outbackin keskellä muutamaankin otteeseen, mikä oli pieni yllätys. Kun asutuksen väli on jopa 250km, saa siinä raahata mukanaan melkoista määrää vettä ja varustetta, sekä viettää matkalla ainakin yhden yön maastossa yöpyen. Kumman kevyellä varustuksella näkemämme kaverit olivat silti matkassa.

Yhdessä kohdin tietä koimme myös pienen vaaratilanteen mainitun vekottimen kanssa. Kuten jo kerroin, ajelimme rauhassa tasaista 110km/h vauhtia vakionopeussäätimen varassa. Jossain vaiheessa horisontissa alkoi näkyä maasturin silhuetti, jota saavutimme nopeasti. Ajattelimme ohittavamme auton sen hetkisellä suoralla vain ohi pyyhkäisten, mutta emmepä havainneet, että maasturi ajoi hiljaa sen edessä erittäin hitaasti kulkevan aurinkoauton takia. Ja miten sattuikaan, että näiden oli tarkoitus juuri sillä kohtaa kääntyä tien yli oikealla puolen olevalle levennykselle! Meidän piti siis jarruttaa melkoisesti, mutta saimme auton silti hyvin pysähtymään. Hassua silti, miten yllättäen kolarin voisi ajaa keskellä ei mitäänkin.

Photobucket

Erikoinen aurinkoauto

Coober Pedyä lähestyttäessä maasto muuttuu jälleen erittäin kuivaksi ja melkein pelkäksi hiekkamaaksi. Lähemmäs tultaessa vastaan tulee varoituksia kuopista maastossa ja horisontin täyttävät omituiset hiekkakeot. Mystistä näkyä selittää opaalikaivostoiminta, jonka maailmankeskus Coober Pedy on. Coober Pedy sijaitsee 846km Adelaidesta pohjoiseen, vähän alta puolimatkassa Alice Springsiin. Kaupungissa on hieman alta 2000 asukasta ja erikoiseksi kaupungin tekee, että suurin osa asukkaista asuu maan alla. Miksikö? Siksi, että Coober Pedyn kaivoskaupunki sijaitsee erittäin kuumalla ja kuivalla alueella. Keskimääräiset päivälämpötilat ovat kuukaudesta riippuen 19-36 astetta ja yli 45 asteen helteitä saattaa olla viitenä kuumimpana kuukautena.  Lämpöennätys kaupungissa on 47,8 astetta. Keskimääräinen sademäärä on koko vuonna vain 156mm ja kuivimpina kuukausina vettä sataa vain 6,5mm eli vaivaiset puoli senttiä! Kaupungin ensimmäinen puu koskaan olikin metalliromusta hitsattu puu, joka seisoo edelleen kukkulan huipulla. Sittemmin keinokastelulla kylään on saatu pienesti vehreyttä, mutta vesi on edelleen erittäin kallista, sillä se pumpataan kymmenien kilometrien päästä.

Photobucket     Photobucket

Coober Pedy on erittäin kuiva ja karu kaupunki

Mikä sitten on saanut perustamaan asutuksen näin kuivalle seudulle? Vastaus on todellakin Australian kansalliskivi opaali, josta maa tuottaa 97% maailmantuotannosta. Tästä noin 80% tulee Coober Pedystä. Tämä värikkäästi kimaltelevan jalokiviin laskettavan kiven etsintä on tuonut vuosikymmenien saatossa Coober Pedyyn valtavasti onnenonkijoita harjoittamaan kaivostoimintaa. Tämä onkin tehnyt Coober Pedystä melko kansainvälisen kaupungin, sillä 2000 asukkaan joukossa on yli 30 kansallisuutta. Vielä nykyäänkin kaivostoiminta alueella on pitkälti yksittäisten mainareiden tai näiden yhteistyön tulosta. Kuka tahansa voi ostaa itselleen pienen palan ympäröivää erämaata ja alkaa kaivamaan. Juuri tästä ovat tuloksena Coober Pedyä kymmenien kilometrien säteellä ympäröivät kymmenien, jos ei satojen tuhansien, kekojen aavemainen maisema. Keot syntyvät siitä, kun maahan porataan reikä, josta maa-aines imetään pumpulla maanpinnalle kekoon. Keosta yritetään sitten seuloa opaalin palasia. Työ on yhä edelleen alkeellista, mutta äkkirikastumisen toivo pitää sadat ihmiset yrittämässä. Rikkaaksi opaali on kuitenkin tehnyt halvan, mutta pienillä löydöksillä itsensä elättää sangen moni.

Photobucket

Opaalin kaivantaa Coober Pedyssä

Coober Pedyä ei voi sanoa kauniiksi paikaksi, mutta kiintoisa se on. Koko kylä on nuhjuinen ja osin ränsistynyt. Talot ovat hujan hajan alueella ja katuverkko muodostuu epämääräisistä hiekkateistä. Keskustassa on pari kauppaa, huoltoasema, pankki ja muut peruspalvelut, sekä muutamia majoituspaikkoja. Asuintalot on aidatut aaltopelleillä hiekkamyrkyjä vastaan ja pihoilla ei ole juuri vehreyttä. Alueen ankara ilmasto on saanut suurimman osan ihmisistä rakentamaan talonsa rinteisiin, joihin on sitten louhittu maanalaisia tiloja. Maan alla on tasaisen viileetä ympäri vuoden, minkä vuoksi osa asumuksista on kokonaankin maan sisässä.

Coober Pedyn majoitustarjonta on melko alkeellista, mutta kylästä löytyy yksi korkeatasoinen majapaikka nimeltään Desert Cave Hotel. Huone hotellissa maksoi 118 euroa yöltä, eli oli todella kallis, mutta pääsimmepä yöpymään hienossa huoneessa kallion sisällä. Huoneessa oli tosiaankin tasaisin viileä ulkona olevasta yli 30 asteen helteestä huolimatta ja täysin ilman ilmastointia. Naapurihuoneiden mahdollisesta metelistäkään ei maan alla tarvitse huolehtia, sillä pari metriä kalliota imee kyllä kaiken äänen. Hotellikompleksi on muutenkin laadukas ja sen tiloista löytyy loistava museo Coober Pedyn historiasta. Hotellilta löytyy myös loistava ravintola sekä ulkouima-allas. Altaan vesi tosin oli niin kylmää, ettei sinne meinannut uskaltaa mennä edes +33 asteen helteestä huolimatta.

Photobucket

Maanalainen huoneemme

Kirjaimellisesti virkistävän uinnin jälkeen kävimme ajelulla kaupungilla. Melkein jokaisen kadun kiertäminen ei tässä kylässä ole kummoinenkaan suoritus, joten paikat tuli kierrettyä melko perusteellisesti. Seudulla on kuvattu monia tieteiselokuvia, kuten Mad Max 3, Pitch Black ja Red Planet. Muistona siellä täällä on nähtävissä kaikenlaista roinaa ja jopa iso avaruusaluksen kappale on erään talon pihassa! Eräällä kukkulalla on myös "The Big Winch", eli iso vinssi, joka oli kolmas matkalla näkemämme "iso asia". Tien vieressä seisoi myös hylättynä ehta Trabant, joka lienee kulkeutunut sinne asti jonkun saksalaisen mukana. Alueella asuu monia saksasta lähtöisin olevia ihmisiä ja kuulimmekin saksaa hotellimme luona. Auringonlasku outbackissa on kaunis näky ja siihen päättyi tämä päivämme.

Photobucket

Elokuvakulissi Coober Pedyssä [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Photobucket

Trabant outbackissa! [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Photobucket

Auringonlasku Coober Pedyssä [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Seuraavana aamuna oli jälleen pakattava kimpsumme ja kampsumme ja suunnattava tien päälle. Ennen seuraavaa pysähdyspaikkaa Marlassa (235km) ylitimme Dingo Fencen, eli dingo-aidan. Dingo, eli australianvillikoira, on lähinnä Australiassa elävä suden alalaji. Villikoiramainen dingo aiheuttaa ongelman lampaankasvatukselle, minkä johdosta 1880-luvulla rakennettiin itärannikon Queenslandista suunnilleen Australian etelärannikon keskikohdille yltävä yhtenäinen aita, jotta dingot saataisiin pidettyä poissa Kaakkois-Australian vehreiltä karjan- ja lampaankasvatusalueilta. 5614 kilometrin mittainen yhtenäinen aita on yksi pisimpiä ihmisen rakennelmia ja jää toiseksi vain Kiinan muurille. Toki kyseessä on vain simppeli aita, mutta lukema on silti huimaava. Aidan läpäistäkseen ei tarvitse edes pysähtyä, sillä teiden kohdilla aita ylittää tien säleikkönä, jota eläimet eivät osaa ylittää. Itse dingoja näimme kahteen otteeseen reissullamme, mutta siitä lisää myöhemmin.

Photobucket

Poseeraus ennen Marlaa [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Marlan roadhouselta on noin 160km Etelä-Australian ja Pohjoisterritorion osavaltiorajalle. Jälleen mitään muodollisuuksia ei ole, mutta nopeusrajoitus outbackin teillä nousee 130km/h:iin, mikä on melkoisen hulppea etenemisnopeus 2-kaistaisella asvalttitiellä. Mainittakoon muuten tässä kohdin, että Stuart Highway asvaltoitiin kokonaan vasta vuonna 1987, jota ennen se oli vain pahainen hiekkatie. Asvaltoinnilla on ollut suuri vaikutus liikkumisen helpottamiseen ja turismin ulottumiseen tien varrelle.

Rajan lähellä Kulgerassa on jälleen huoltoasema, mutta tällä kertaa emme pysähtyneet tankkaamaan. Matkaa yöpaikka Erldundaan kun oli vain 100km. Erldunda on risteysasema, jossa Stuart Highwayltä käännytään kohti länttä Lasseter Highwaylle. Jälkimmäinen johtaa Ulurulle (260km) ensimmäisen jatkaessa Alice Springsiin (200km). Erldundaan päästessämme olimme taittaneet kahdessa päivässä yli 1000km Port Augustasta ja yhteensä noin 2400km Melbournesta. Australian maantieteellinen keskipiste sijaitsee myös Erldundan lähettyvillä, tosin täysin erämaan keskellä.

Erldundan roadhouse osoittautui hyväksi yöpaikaksi, sillä tarjolla olevat mökit olivat siistejä ja ilmastoituja. Ravintolasta sai tyypillistä roadhousen ruokaa ja leirintäalueen luona oli nähtävissä pieniä emuja sekä kenguruita. Eläimet ovat luonnosta löydettyjä loukkaantuneita yksilöitä, jotka on otettu hoitoon (ja turistien ihmeteltäväksi).

Illasta huomiomme kiinnittivät kaksi maantiejunaa, jotka pysähtyivät Erldundaan yöpymään. Ensimmäinen säiliöauto oli 16-akselinen ja kolmiperävaunuinen ja toinen peräti 19-akselinen ja neliperävaunuinen! Tämä oli pisin näkemämme rekka, vaikka erikoisajossa Australiasta löytyy vielä tätäkin pidempiä kokonaisuuksia. Kyllä sai pikkupojan sisälläni innostumaan, kun katsoin miten kaksi valtavaa kuorma-autoa laittoivat itsensä parkkiin tien varteen. Siinä sitä oli yhteensä sellaiset 140 metriä kuorma-autoa pysäköitynä!!

Photobucket     Photobucket

19-akselinen road train ja 140 metriä kuorma-autoja parkissa

Pitkien kuorma-autojen käytön kyllä ymmärtää Australian kaltaisessa valtavien etäisyyksien maassa. Kun huoltoasemia pitää täydentää jopa yli tuhannen kilometrin päässä satamasta, ei polttoainetta kannata ajaa pienellä normirekalla, vaan samantien monen perävaunun voimin. Näin voidaan samalla kertaa täydentää monen huoltoaseman varastot pelkän yhden sijasta ja säästää tuhansia ajokilometrejä.


Maantiejunan ohitus

Yö meni hyvin, mitä nyt pientä jännitystä toi huoneen ovessa ollut lappu: "Koska meneillään on käärmekausi, niin pidäthän huoneen oven kiinni poissaollessasi.". Ei tieto päivällä meitä vaivannut, mutta yöllä Niina ei saanut unta, kun kuvitteli käärmeen luikerrelleen sängyn alle. Ei siinä auttanut kuin katsoa sängyn alle, ennen kuin mielenrauha oli palautettu.

Aamusta lähdimme kohti länttä pitkin Lasseter Highwaytä, joka on yhtä tylsä kuin Stuart Highwaykin. Tien varrella on yksi huoltoasema ennen Yularaa, mutta meidän ei tarvinnut siinä tankata. Matkan varrella näimme muistuksen olla tarkkana tien päällä. Vaikka liikenne outbackissa onkin yleensä pitkäveteistä ja tapahtumaköyhää, on silti syytä olla tarkkana. Näimme meinaan tien laidassa erittäin pahasti kolaroidun pakettiauton, joka oli selvästi törmännyt johonkin isoon. Todennäköisesti auto on törmännyt joko isoon kenguruun tai sitten outbackissa laiduntavaan lehmään. Uskomatonta kyllä, mutta pitkin poikin outbackin hiekkaista maastoa ja pensaikkoja laiduntaa karjaa. Meille tosin jäi mysteeriksi miten kannattavaa tuo mahtaa olla niin karussa maastossa, sillä kaikki näkemämme lehmät olivat melko laihoja.

Photobucket

Mansikki tiellä

Photobucket

Mansikin (tai kengurun) jälkiä

Vapaana laiduntava karja muodostaa vaaran liikenteelle, sillä varsinkin pimeällä tien varressa seisovat eläimet tuppaavat jäädä autojen alle. Kuolleita kenguruita ja lehmiä näkyikin paljon matkan varrella. Muutaman kerran näimme Australian suurimman päiväpetolintu kiilapyrstökotkan ruokailemassa tuoreen raadon äärellä. Kyseessä on todella iso lintu jopa 2,3 metrin siipien kärkivälillä.

Photobucket

Kiilapyrstökotka lounaalla

Aamupäivästä, kolmen ajopäivän jälkeen, saavutimme lopulta Keski-Australian myyttisen Ulurun.

 

SEURAAVA MATKAKERTOMUKSEN OSA >>

torstai, 25. helmikuu 2010

The Great Ocean Road ja Adelaide

<< EDELLINEN MATKAKERTOMUKSEN OSA

 

Vuokraamolta otimme allemme reissumme kolmannen ja samalla viimeisen vuokra-auton. Tällä autolla olisi tarkoitus suorittaa suuri road trip aina Outbackin ytimeen saakka. Käyttöömme saimme uudehkon Holden Epican, joka on pieni hatchback. Holden on autralialainen autonvalmistaja, jonka monet mallit ovat melkein suoraan Opelin (ja Vauxhallin) malleja vastaavia. Kaikki mainitut yhtiöt ovatkin General Motorsin tytäryhtiöitä, joten siitä yhteys. Kaikesta huolimatta Holden on Australialaisille edelleen ylpeyden aihe ja Holdeneita näkee liikenteessä todella paljon. Enemmän oman maan autoja olemme nähneet vain Prahassa, jossa Skodia on varmaan 70% autokannasta.

Aamiaiselle ajoimme keskustan liepeillä sijaitsevalle Queen Victoria Marketille, jolla pidetään joka päivä eteläisen pallonpuoliskon suurimmat markkinat. Valtavalla alueella oli myynnissä todellakin kaikkea ja me löysimme pienestä kahviosta aamiaisemme. Tämän jälkeen oli aika jättää Melbourne taaksemme ja suunnata tielle. Tiistaiaamun ruuhka Melbournen valtavilla moottoriteillä oli melkoinen ja 10-kaistaiset tiet täynnä autoja. Onneksemme ajoimme pahinta ruuhkaa vastaan, joten pääsimme sangen kivuttomasti ulos kaupungista. 8-kaistainen moottoritie jatkui aina 70km päähän Geelongiin, joka on Victorian toiseksi suurin kaupunki (161 000 asukasta). Melbournen yhtenäiset omakotitalolähiöt jatkuivat puoliväliin Geelongiin, mikä kertoo jotain kaupungin levinneisyydestä. Se puolestaan selittää huomattavan autoistumisesta ja siitä johtuvat valtavat moottoritiet ja ruuhkat.

Geelongin jälkeen tie muuttuu kaksikaistaiseksi ja Torquayn pikkukaupungin jälkeen tien nimeksi tulee B100, joka tunnetaan paremmin Great Ocean Roadina. Great Ocean road on Australian tunnetuin maisematie ja tunnettu pitkin maailmaa. Se kulkee 243 kilometrin matkan Torquaysta rannikkoa pitkin Warrnambooliin, ja ajoimme tien koko mitaltaan. Tie rakennettiin 1. maailmansodan jälkeen sodasta palaavien sotilaiden työllistämiseksi paikoitellen hyvinkin haastavaan rannikkokallioon, mitä on kiittäminen tieltä aukeavista huikeista maisemista.

Vähän matkaa Torquaysta länteen pysähdyimme Split Pointin majakalle ihailemaan jyhkeitä maisemia Australian ja Tasmanin väliselle Bassinsalmelle. Siitä matka jatkui rannikkoa pitkin mutkitellen ohi Lornen suositun lomanvietto kylän. Ajelimme hiljalleen aina Kennett Riveriin, jossa poikkesimme ostamassa jäätelöä. Jo pieneen kioskiin mennessä pistimme merkille ulkona näkyvät monet eksoottiset linnut. Mutta vasta ulos tultuamme niitä vasta näkyikin. Kioskissa myydään linnunsiemeniä, joita eräs saksalainen nuori pari osti pussillisen. Naisen ei tarvinnut kuin vähän raottaa pussia ja jalkojen juureen pölähti parvellinen värikkäitä lintuja. Lintuja tuli koko ajan vain lisää ja lopulta jostain taapersi sorsaparvikin osingoille. Näkyä oli mukava valokuvata vierestä ja paikalle kerääntyi ohikulkijoita ihmettelemään lintuja. Kaikilla oli hauskaa, sillä kesyyntyneet linnut istuivat pelotta hartioilla ja söivät kädestä. Linnuille kuvio oli selvästi tuttu, mutta se ei haitannut meidän turistien hauskanpitoa.

Photobucket

Split Pointin majakka

Photobucket  Photobucket

Lintuparvi ja paikoin liiankin läheistä tuttavuutta

Kioskilta lähtee pieni hiekkatie Grey River Road sisämaan suuntaan. Tien alkumatka kulkee eukalyptusmetsän halki ja se on hyvä paikka koalojen bongaukseen. Ajoimme kävelyvauhtia eteenpäin päät puiden latvoihin tähyillen. Sitten: havainto! Yhden puun korkealla sijaitsevassa haarassa nukkui pieni koala. Kameran zoomaus ei oikein riittänyt tämän yksilön ikuistamiseen, mutta onneksi koaloja näkyi edempänä enemmän ja alempana tien varren puissa. Koala on australiainen puissa elävä pussieläin, joka syö eukalyptuksen lehtiä. Lehdet ovat kuitupitoisia, vähäravintoisia ja vaikeasti sulavia, joten koalat nukkuvat suurimman osan päivästä ruokaa sulatelleen ja energiaa säästäen. Unten mailla koalat viettävät jopa 20 tuntia päivästä, eli melkoisia koalanpäiviä elelevät! Karvaiset koalat ovat erittäin suloisia laiskureita, joiden bongaaminen puista osoittautui erittäin hauskaksi puuhaksi. Lopulta sillä erää tarpeeksi saatuamme jatkoimme matkaamme Apollo Bayn kaupunkiin, jossa yövyimme.

Photobucket     Photobucket

Katsaus häiritseviin kuvaajiin

Aamusta suuntasimme jälleen matkaan. Noin 17 kilometrin ajon jälkeen saavutaan Maits Restin sademetsään, jossa kannattaa ehdottomasti pysähtyä pienelle 20 minuutin luontopolulle. Keli oli sateinen, mikä sopi loistavasti tiheän metsän keskellä tehdyn kävelyn tunnelmaan. Polun varrelta löytyy hurjia metsän muodostelmia, sekä pari todella suurta puuta, joiden rinnalla tuntee itsensä hyvin pieneksi. Tämä pieni luontopolku oli melkein paras osa Great Ocean Roadia, joten kannattaa olla tarkkana, ettei vahingossa aja pienen parkkialueen ohitse.

Photobucket

Suuri puu Maits Restissä

Pian Maits Restin jälkeen B100:lta kääntyy pieni tie kohti Cape Otwayn niemeä. Niemi työntyy Eteläiseen jäämereen ja siellä sijaitsee Australian vanhin majakka. Ulapalle kohti tuhansien kilometrien päässä sijaitsevaa Antarktista katsellessa ei voi olla ajattelematta, miten monya haaksirikkoa rannikon ankarat myrskyt ovatkaan vaatineet. Majakalle vievän Lighthouse Roadin varrella kasvaa myös eukalyptusmetsää ja näimmekin jälleen monta koalaa. Muutamat nukkuivat aivan alaoksilla, joten niitä pääsi katsomaan aivan vierestä. Silittääkin olisi voinut, mutta se ei ole viisasta melkoisen kokoiset kynnet omaavan villieläimen kohdalla.

Photobucket     Photobucket

  Nukkuminen ja syöminen ovat koalan työtä

Seuraava ja kenties Great Ocean Roadin kaikkein tunnetuin nähtävyys sijaitsee Port Campbellin kansallispuiston länsipäässä. Siellä rannikon jyrkänteet ovat jopa 70 metriä korkeita ja ankara merenkäynti kuluttaa rantapengertä armottomasti yhä enemmän. Vuosituhansien aikana syöpyneestä rannikosta on syntynyt nk. raukkeja, eli pieniä pilarimaisia saarekkeita rannikon edustalle. Kuuluisimmat näistä ovat lähekkäin sijaitsevat Twelve Apostles, eli "12 apostolia". Hiekkakivipilareita ei kuitenkaan ole enää jäljellä alun kahtatoista ja viimeeksi pari vuotta sitten (heinäkuun 3. 2005) noin 50 metrinen raukki romahti. Kuvissani tämän jäänteet ovat vielä nähtävissä etualalla.

Photobucket

Kaksitoista apostolia [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Photobucket

Romahtanut apostoli [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Vaikka Great Ocean Road itsessään ei ollutkaan niin turistinen kuin olimme pelänneet, on Twelve Apostlesin luona aina paljon ihmisiä. Paikka on silti ilmainen vierailla, mikä oli ilahduttava yllätys. Kalliokielekkeillä (jotka on hyvin aidattu) muuten tuulee voimakkaasti, joten kannattaa pukeutua lämpimästi. Iltapäivästä paikalla vieraillessamme auringon lämpö ei enää oikein pärjännyt viimalle. Raukkeja on muuten pitkin rannikkoa, joten niitä on nähtävissä muissakin kohdin Great Ocean Roadia.

Photobucket

Tuulenpuuskan hurmaa

Photobucket

Vielä sinnitteleviä raukkeja [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Pian Twelve Apostlesien jälkeen tie kääntyy sisämaahan päin. Port Campbellin kylässä vastaamme ajoi yllättäen NAVTEQ:in tarroilla varustettu maastoauto. Se oli todennäköisesti kartoittamassa alueen muuttuneita liikennejärjestelyjä ja muun muassa kylän pari uutta liikenneympyrää. NAVTEQ:han kuuluu nykyään Nokiaan ja toimittaa meidänkin navigaatiosoftaamme karttamateriaalin, eli kyseessä olivat autralialaiset kolleegat työn parissa.

Photobucket

Kolleegat töissä

Lopulta Great Ocean Road päättyy Warrnambooliin (28 150 asukasta), jossa mekin päätimme yöpyä. Valitsemamme hotelli oli huoneistohotelli, jonka huoneistoissa oli kaksi kerrosta: makuuhuone ja kylpyhuone yläkerrassa, sekä keittiö alakerrassa. Illalla kävimme kokeilemassa uutta tuttavuutta nimeltä Red Rooster. Kyseinen kanaan painottava pikaruokala tarjosi ihan hyvää pöperöä. Ruoan jälkeen ajoimme vielä pikkukaupungin keskustan kautta, mistä ei kuitenkaan riitä mitään mainittavaa.

Torstai 15. lokakuuta valkeni jälleen kauniina. Edessä oli erittäin pitkä (noin 600km) ajopäivä, jonka tavoitteena oli päästä aina Adelaideen saakka. Tie kulkee sisempänä rannikosta, joten merimaisemia ei tällä etapille enää liiennyt. Alkumatkasta näimme tien varressa reissun ainoan tien lähellä nähdyn elävän kengurun. Ajattelimme näkevämme niitä Outbackissa vielä lisää, joten emme tietenkään ottaneet tästä kuvaa. Loppujen lopuksi eläviä kenguruita ei enää näkynytkään lisää - elävänä siis. Kengurut viettävät päivät varjoisissa paikoissa köllötellen ja liikkuvat vain öisin. Silloin niitä siis näkee teiden vierellä ja niiden päälle ajamisen riski on myös suurin. Toki näimme kenguruita vielä myöhemmin Alice Springsissä, mutta vain tarhassa, mikä ei koskaan ole sama asia kuin nähdä eläimiä luonnossa.

Photobucket

Muista varoa tätä hiipijää

Vähän ennen Mount Gambierin pikkukaupunkia ylitetään Victorian ja Etelä-Australian osavaltioiden raja. Mitään tarkastuksia ei ole, mutta rajalle kehoitetaan jättämään kaikki eloperäinen aines kuten hedelmät, vihannekset, kasvit ja rypäleet niiden keräysastioihin. Paitsi että Australian ulkorajoilla ollaan tarkkoja maan sisälle tuoduista aineksista, ollaan sitä hieman yllättäen myös osavaltioiden välillä. Eri osavaltioissa kun ei välttämättä ole vielä kaikkia vierasperäisiä kasveja ja niiden tauteja, joten niiden leviämistä yritetään myös jatkossa ainakin hidastaa. Osavaltioiden välillä on myös paljon muita eroja ja muun muassa nopeusrajoitukset vaihtelevat osavaltiosta toiseen. Kun Victorian osavaltiossa on Australian tiukin ylinopeuksien valvonta ja suurimmassa osissa täysi nollatoleranssi, ollaan Etelä-Australian puolella asian suhteen hieman rennompia. Lisäksi korkein sallittu nopeus on ensimmäisessä 100km/h ja jälkimmäisessä 110km/h. Loppumatkan Pohjois Territorioiden puolella nopeusrajoitus on jopa 130km/h, joten erot ovat sangen merkittäviä.

Etelä-Australian viljavilla tasangoilla on suuria maatiloja ja pellot jatkuvat silmänkantamattomiin. Tiet ovat suoria ja sellaisia 10-12 kilometrin suoria on toistuvasti. Liikenne on rauhallista ja niinpä ehdimme hyvin pysähtyä katsomaan emulaumaa tien läheisellä niityllä. Kingstonin kylässä puolestaan näimme "The Big Lobsterin" eli "Suuren Hummerin". Pitkin Australiaa ravintolat ja muut liikkeet ovat kehittäneet oheensa "suuria asioita" houkuttelemaan ohi kulkevia turisteja pysähtymään. Näitä kohteita on laidasta laitaan noin viitisenkymmentä pitkin maata ja hummeri oli ensimmäinen kolmesta näkemästämme (muista maininta myöhemmin).

Photobucket

The Big Lobster

Photobucket

Villejä emuja niityllä

Viimeinen 70km Adelaideen on moottitietä. Kaupungin lähestyessä maasto alkaa hiljalleen kumpuilla ja peltojen tilalle tulee metsää sekä asutusta. Saavuimme Adelaideen juuri iltapäiväruuhkan aikaan ja kaupungin kapeilla kaduilla olikin hieman hankala puikkelehtia yöpaikkaa etsien. Yöpaikka löytyi ja lähdimme kaupungille syömään. Adelaide on noin 1,3 miljoonan asukkaan suurkaupunki ja Etelä-Australian pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee Mount Lofty Rangesin kukkuloiden ympäröimänä Gulf Saint Vincentin rannalla. Adelaide on sangen vehreä ja kaupungin keskustan ruutukaavaa ympäröi iso vehreä puistokaistale. Löysimme keskustan tuntumasta hyvän intialaisen ravintolan, jossa syötyämme ajoimme illan päätteeksi vielä keskustan halki takaisin hotellimme.

Seuraava päivä oli varattu Adelaideen tutustumiseen. Kaupungissa ei kuitenkaan ole paljon varsinaisia nähtävyyksiä, joten päätimme käyttää päivän kaupungilla kulkien. Kaupungin ostoskatu on Rundle Mall, jonka ympäristöstä kaikki kaupat löytyvät kävelyetäisyydeltä. Pari tuntia niitä koluttuamme ajoimme iltapäivällä West Lakes Mall -ostoskeskukselle. Sielläkin tunnin kierreltyämme palasimme lopulta takaisin hotellille. Päivä oli varattu vain kevyeen olemiseen, joten mitään varsinaista ei ollut tarkoitus tehdä. Näin ollen hieman tylsäksi osoittautunut Adelaide ja sen tutkimiseen käytetty päivä ei meitä haitannut. Saatiinhan käydä ostoksilla ja vain viettä aikaa suht paikallaan.

Photobucket

Taidetta Adelaiden Runddle Mallilla

Photobucket

Kauppakeskuksen julkisivu Adelaidessa

Photobucket

Kuvaaja Runddle Mallilla

Illalliselle lähdimme hotellin respan vinkistä Hogs Breath Cafeen, joka osoittautuikin loistavaksi grilliruoka ravintolaksi. Sitä voi suositella muillekin Adelaidessa vieraileville ja täytyy kyllä sanoa, että paikallisilta saadut vinkit ovat aina niitä parhaimpia!

Seuraavana päivänä oli Adelaiden vuoro jäädä taaksemme, sillä siitä matka jatkuisi kohti pohjoista ja Australian valtavaa Outbackia. Näistä viimeisistä reissupäivistä kerron seuraavassa ja samalla viimeisessä matkakertomuksessani.

 

SEURAAVA MATKAKERTOMUKSEN OSA >>