<< EDELLINEN MATKAKERTOMUKSEN OSA

Ulurun portti on nimeltään Yularan turistikylä. Parin tuhannen asukkaan Yulara on perustettu vuonna 1979, jolloin aiemmat aivan Ulurun juurella sijainneet majoitustilat purettiin osana suunnitelmia perustaa Uluru - Kata Tjutan kansallispuisto. Verrattuna muihin outbackin asutuskeskittymiin, Yulara on moderni ja kaikki palvelut sisältävä turistikeskus, jossa on tarjolla majoitusta aina yhdestä tähdestä viiteen tähteen saakka. Kompleksin erittäin syrjäinen sijainti ja suuret turistimäärät tekevät keskuksessa majoittumisesta erittäin kallista. Asiaa ei helpota sekään, että kaiken omistaa Voyages Hotels & Resorts -niminen yksityinen yritys.

Hinnat on todellakin vedetty huippuunsa ja me maksoimme huoneesta kolmen tähden uudehkossa Lost Camel -hotellissa hulppeat 190e/yö, mikä on kallein yöpymisemme koskaan!! Ja tämä oli vieläpä halvin mahdollinen tarjoushinta, normaalin ollessa 230 euron tietämillä! Ja tarjolla on tosiaan majoitusta aina viiden tähden hotelliin saakka, jossa hinnat ovat yli tuhat euroa yö. Vertailun vuoksi maksoimme viiden tähden huoneesta Sydneyn keskustassa noin sata euroa yö, eli tässä voi nähdä miten hienoa on yksityisiin käsiin annetun monopolin hinnoittelu.

Jos paikan ryöstöhinnoittelusta pitää jotain hyvää etsiä, niin ainakin se leikkaa Ayers Rockille suuntautuvaa massaturismia ja siten säästää alueen luontoa. Ja tähän hintaan paikat ovat kyllä siistejä ja palvelu pelaa loistavasti. Mutta silti, kyseessä on kyllä laillistetusta ryöstöstä. Ainoa halpa majoitusmuoto alueella on telttamajoitus Yularassa.

Photobucket

Hieno kuorma-auto Yularassa

Syötyämme (myös kalliin) lounaan Yularassa, laitoimme vaelluskengät jalkaamme ja lähdimme ajelemaan kohti kansallispuistoa. Kansallispuiston alue on luovutettu vuonna 1985 alueen alkuperäisheimo ananguille, jotka ovat vuokranneet sen 99 vuodeksi Australian kansallispuistoista vastaavalle virastolle. Anangut hoitavat puistoa yhdessä viraston työntekijöiden kanssa, mikä on muuallakin Australiassa käytössä oleva malli valtion ja maan alkuperäisväestöjen kesken. Puistoon päästäkseen pitää ostaa noin 17 euron hintainen kolmen päivän passi, jonka kanssa alueella saa liikkua vapaasti.

Itse kansallispuisto on valtava alue ja muodostuu kahdesta kohteesta: Uluru (eng. Ayers Rock) ja Kata Tjuta (eng. Olgas). Nämä kaksi hiekkakivimuodostelmaa ovat itse asiassa yhtä ja samaa suurta hiekkakivikalliota, joka vain pulpahtaa maanpinnalle kahdessa kohtaa, noin 40km toisistaan. Ulurulle on Yularasta noin 20km ja Kata Tjujalle lähemmäs 60km.

Näistä kahdesta päätimme aloittaa tutustumisen vähemmän kuuluisasta Kata Tjujasta, jonka luokse ajoimme. Kello oli ehkä yksi iltapäivällä ja taivaalla ei ollut pilven hattaraa. Lämpötila varjossa oli +37 astetta. Tosin varjosta ei paljon päässyt edessä olevalla vaelluksella nauttimaan, sillä puustoa alueella ei juuri ole ja pienet puskatkaan eivät juuri varjoa luo. Kata Tjutalla tarkoituksemme oli tutustua alueen 36:een kalliomuodostelmaan kiertämällä nk. Valley of the Winds -reitti. Tämä reitti kulkee muodostelmien keskellä, tehden noin 7,5km mittaisen ympyrälenkin. Haikeudella jätimme ihanan ilmastoidun automme ja lähdimme paahtavaan kuumuuteen.

Lenkin alkumatka on helppoa maastoa, mutta parin kilometrin jälkeen polku jatkuu poikki kivikkojen sekä yli jyrkkien mäkien. Montaa muuta hullua emme lenkkiä kiertäessämme nähneet, minkä ymmärtää, sillä puolimatkassa rasitus sekä kuumuus alkoivat tuntua todenteolla. Vettä sai olla juomassa koko ajan, mutta sen raikastava vaikutus oli vain hetkellistä. Pikkuruiset kärpäset (eng. sandfly) jaksoivat pörrätä ympärillämme jatkuvasti ja inhottavasti laskeutuivat jatkuvasti käsivarsille sekä naamalle kutittamaan. Onneksi nämä pienet pirulaiset eivät ole purevaa sorttia, mutta niiden ärsytyskerroin on kyllä korkea, kun ihminen on muutenkin väsynyt. Reitin loppupuolella kärpäsiä ei jaksanut enää edes huitoa, vaan eteenpäin laahustettiin kuin kehitysmaissa ikään - kärpäset kyydissä istuen. Kärpäset ovat kuitenkin pieni paha alueen eliöstössä, johon kuuluu kaikkea aina skorpioneihin ja käärmeisiin saakka. Olimme kyllä koko ajan tarkkana ja onneksi emme näihin törmänneet. Eräässä kohdin lenkkiä olimme tosin kuulevinamme käärmemäistä sihinää puskasta, jolloin kiiruhdimme vauhdilla eteenpäin. Varmistettu käärmehavainto jäi siis tekemättä.

Photobucket

Kata Tjutan maisemaa [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Photobucket     Photobucket

Vaarallisia tilanteita vaelluksella

Photobucket

Valley of the Winds

Itse vaelluksesta pitää sanoa, että se menee yhdeksi parhaaksi jonka olemme tehneet. Kallioiden keskellä oli todella rauhallista ja saimme ihailla jopa 546 metrin korkeuteen nousevia kallioita aivan niiden juurelta. Kuten lenkin nimi (Valley of the Winds) ehdottaa, muutaman mäen huipulla sai nauttia laakson läpi kulkevan tuulen äänestä ja sen hitusen viilentävästä vaikutuksesta. Päivä ei kuumuuden johdosta ollut ideaalein näin rankalle kolmen tunnin vaellukselle, mutta olimme kyllä erittäin tyytyväisiä että jaksoimme sen tehdä. Ilta menikin sitten hotellin uima-altaalla nautiskellen ja aurinkoa ottaen.

Photobucket
Ihanan vilvoittava hotellin uima-allas

Seuraavana aamuna lähdimme heti aamusta hyvin levänneinä kohti itse Ulurua. Tai ennen kuin pääsimme matkaan, koki Niina jännittäviä hetkiä odotellessaan minua autolla. Siinä ollessaan puistonvartija tuli sanomaan hänelle, että "Varohan, takanasi on nimittäin dingo!". Niina siinä sitten, että mitä hänen pitäisi tehdä? Vartija tuli lähemmäs vain parin metriä Niinasta olevaa dingoa hätistellen, joka otti ja luikki tiehensä. Dingo ei automaattisesti ole vaarallinen ihmiselle, mutta villinä eläimenä siihen tulee suhtautua varovaisuudella, joten hyvä että vartija sattui paikalle juuri tuolloin. Dingoa ei enää näkynyt, kun hetken perästä saavuin autolle.

Ennen Ulurulle menoa poikkesimme ensiksi aboriginaalien kulttuurista sekä perinteistä kertovassa näyttelyssä Ulurun juurella. Kiintoisan näyttelyn jälkeen aikomuksemme oli suorittaa legendaarinen Ulurun huipulle kiipeäminen, mutta koska sääennustus lupasi päivälle +38 asteen hellettä, ei kiipeäminen ollut sallittua. Niinpä päätimme suorittaa tunnetun Uluru Base Walk -vaelluksen, jossa kierretään koko Ulurun ympäri. Mittaa reitillä on 9,4km ja voi pojat, että oli jälleen raskas vaellus! Korkeusvaihteluita reitillä ei juurikaan ole, mutta matka on hyvin pitkä porottavassa auringonpaisteessa.

Reitin varrella on muutamassa kohdin nähtävissä aboriginaalien kalliomaalauksia, mutta muuten anti keskittyy lähinnä valtavan Ulurun ihailuun kaikista suunnista. Uluru on näyttävä, joka tunnetaan Australian symboolina kaikkialla maailmassa. Kallion korkeus on 348m ympäröivästä maastosta ja ympärysmitta tosiaankin mainittu hieman alta kymmenen kilometriä. Näillä mitoillaan se on valtava ilmestys keskellä muutoin tasaista erämaata. Ulurun (sekä myös Kata Tjutan, että koko ympäröivän erämaan) tunnusmerkkejä ovat niiden punertava väri, joka tulee luonnon omasta ruosteesta. Erityisesti auringonlaskun ja -nousun aikana Uluru hohkaa voimakkaan värisenä.

Uluru on vuosimiljoonien varrella rapautunut melkoisesti ollen uurteinen koko pinnaltaan. Sen reunoista on myös irronnut valtavia lohkareita, joita maksaa siellä täällä Ulurun juurella. Jännästi monesti kohta josta lohkare on irronnut on sittemmin säiden armoilla kulunut niin paljon, että jättimäinen lohkare tuntuu ilmestyneen selittämättömästi paikalleen.

Photobucket

Uluru [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Erilaiset Ulurun muodostelmat, kuten koko kivikin, ovat aina olleet alueen aboriginaaleille pyhiä. Niinpä muutamien muodostelmien kuvaaminen on kiellettyä, vaikka tämän valvonta jääkin kuvaajan omantunnon varaan. Näissä paikoissa alueella asuvat aboriginaalit pitävät edelleen jonkinlaisia pyhiä tilaisuuksiaan.

Ulurun ympäri kävely on vaivan arvoista. Vasta sen jälkeen ymmärtää Ulurun mitat ja rauhallisen kävelyn aikana ehtii tarkastella kiveä joka suunnasta. Autollakin Ulurun voi kiertää, sillä ympyrän muotoinen tie kulkee hieman ulompaa Ulurun ympäri, mutta sen anti ei vastaa kävelyn tarjoamaa.

Photobucket

Kiehtova Uluru

Takaisin hotellilla kävimme jälleen altaalla sekä huilasimme iltaa varten. Illaksi olimme ilmoittautuneet erillismaksusta järjestettävälle Sound of the Silence -retkelle. Ennen auringonlaskua bussi nouti osallistujat hotelleilta ja kuljetti meidät asutuksen ulkopuolella sijaitsevalle kukkulalle. Matkalla opas kyseli josko kenestä menneen päivän +38 astetta oli tuntunut kuumalta. Arvatenkin kaikista oli, mutta opas lohdutti tämän olevan vielä viileä päivä, sillä edellisenä kesänä lämpötilat kohosivat pahimpina päivinä jopa +48 asteen tienoille! Ehkä meillä sittenkin oli onnea sään kanssa, vaikka +38 tuntuikin meistä jo todella lämpimältä.

Kukkulalle saavuttaessa meille tarjottiin shampanjaa sekä pieniä coctail-paloja, muun muassa krokotiilista ja emusta valmistettuna. Tarjoiluista sekä muiden ihmisten seurasta nauttiessa saimme ihailla miten auringonlasku hiljalleen värjäsi etäällä hyvin näkyvän Ulurun. Yhtä upea oli myös auringonlasku Kata Tjutan taakse ja horisontin värjääntyminen oranssiksi. Hieman ennen pimeyden täydellistä laskeutumista ihmiset ohjattiin kukkulan juurelle, jossa istuunnutaan kahdeksan hengen pöytäseurueisiin. Pöydässämme istui niin saksalainen, brittiläinen kuin australialainenkin pariskunta, joiden seura oli illan aikana oikein mukavaa.

Photobucket

Auringonlasku Kata Tjutan taakse [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Koko ajan ollaan siis aavikon hiekalla, paljaan taivaan alla. Pimeyden laskeuduttua kuu ja täydellinen tähtitaivas tulevat esiin, ja erämaan sirkutuskonsertti ympärillä alkaa. Näistä sekä toisten seurasta nauttien söimme hulppea buffet aterian alku-, pää- ja jälkiruokineen. Kiireettömän ruokailun aikana paikallinen aboriginaalitaiteilija soitti tunnelman luomiseksi didgeridoolla aboriginaali melodioita. Ruokailun jälkeen paikallinen astronomi esittelee taivaalla näkyviä tähtikuvioita sekä kertoo niihin liittyvistä mytologioista. Onneksemme taivaalla leijaili vain pienesti pilviä, joten tähdet olivat tuona iltana pääosin nähtävissä.

Photobucket

Sound of the Silence -illallinen tähtitaivaan alla

Sound of the Silence on sangen kallis retki, mutta mielestämme rahan arvoinen. Tunnelma pimentyvän erämaan keskellä loistavasti ruokaillen on upea kokemus ja kokonaisuus on hyvin suunniteltu. Kaikkiaan ehkä neljä tuntia kestävä retki päättyy bussikyytiin takaisin hotellille.

Seuraavana aamuna oli aika jättää kallis hotellimme, mutta ei kuitenkaan vielä Ulurua. Heräsimme jo ennen viittä aamulla ja ajoimme Ulurulle. Ehdimme Ulurun luokse juuri ennen auringonnousua, jonka pitäisi olla näkemisen arvoinen kokemus. En tiedä mitä odotimme, mutta ainakaan tuona aamuna auringonnousu ei näyttänyt niin hätkähdyttävältä. Oli silti hyvä, että olimme liikenteessä heti aamusta, sillä toivoimme että tänään olisi mahdollisuus kiivetä Ulurun huipulle.

Ulurulle kiipeäminen on suosittua ja monelle vierailijalle se ehdoton juttu. Kiipeäminen on sallittua, mutta paikan pyhän arvon vuoksi aboriginaalit toivoisivat ettei kivelle kiivettäisi. Vetoomus toimii jälleen omantunnon ja omien arvojen mukaisesti. Me emme nähneet kiipeämisessä mitään epäkunnioittavaa, joten olimme halukkaita kiipeämään. Halu ei kuitenkaan yksin riitä, sillä kaksi syytä saattaa estää kiipeämisen päivän aikana. Jos ennusteissa luvataan kovia tuulia tai yli +36 asteen lämpötiloja, ei kiipeäminen ole sallittua. Uhkana on tuntuva 5000 dollarin sakko.

Onneksi aamusta aurinko on pääosin Ulurun toisella puolen, minkä lisäksi lämpötila on tietysti vielä alhaisempi. Niinpä kuumanakin päivänä saatetaan (ei silti välttämättä) päästää ihmisiä kiipeämään parin ensimmäisen tunnin ajan. Näin kävi onneksemme ja pääsimme kiipeämään.

Alhaalta edessä oleva kiipeäminen näyttää raskaalta, mutta helpolta. Totuus on kuitenkin toinen, sillä kiipeäminen on paitsi erittäin raskasta, myös paikoin vaarallista. Alhaalta ei hahmota miten jyrkkänä paikoin melkein sileä kallio nousee ja miten vähän pitoa se tarjoaa. Alkumatkasta kipuamista on helpottamassa kallioon asennettu metalliketju, josta saa vedettyä itseään ylöspäin. Onneksemme olimme itse varustautuneet todella hyvän pidon tarjoavilla vaelluskengillämme, mutta näkyipä joku yrittävän kiipeämistä varvassandaaleillakin! Noh, tämä henkilö totesi homman pian mahdottomaksi ja kiipesi lopun matkaa paljain jaloin (ei myöskään mukavaa).

Itse olen korkeanpaikankammoinen, mutta jostain syystä kiipeäminen ei niin pelottanut minua, vaikka ylempänä alettiinkin olla todella korkealla. Eniten huolta aiheutui toki toisistamme, mutta myös muista kiipeäjistä ja varsinkin japanilaisten ryhmä. Vaikka meille ei mitään sattuisikaan, niin hirveetähän se olisi jos joku muu reitille kupsahtaisi tai sieltä alas tippuisi. Huoli ei ole täysin tavatonta, sillä kiipeämisen yhteydessä on vuosien varrella kuollut 35 ihmistä. Kuolinsyynä on ollut paitsi sydänkohtaus, myös kiveltä tippuminen. Eipä ihme, että kiipeämistä ollaan näillä näkymin kieltämässä turvallisuussyistä pysyvästi vuodesta 2011 alkaen.

Jyrkän sivustan jälkeen reitti kiven päälläkin tarjoaa edelleen haasteita. Kiven uurteet ovat jopa kymmenmetrisiä ja niitä saa todella kivuta toisten avittamana. Reitti kiven korkeimmalle pisteelle on maalattu katkoviivoina kallionpintaan ja on siten helppo seurata.

Photobucket

Alkumatkan jyrkkää kipuamista



Photobucket

Kohti Ulurun huippua...

Photobucket

...viimeinkin huipulla!

Meiltä Ulurun kiipeämiseen meni noin tunti ja vartti. Eräs australialainen nuori, jonka kanssa vaihdoimme pari sanaa, kipusi sinne noin puolessa tunnissa. Melkoisen rautainen kaveri, etten sanoisi. Ylhäällä maisemat ovat upeat, tosin Kata Tjutan kaikaisten huippujen ja Yularan keskuksen lisäksi maisemat muodostuvat vain silmänkantamattomiin jatkuvasta erämaasta.


360 asteen maisemat Ulurun huipulta

Jos luulee, että vain ylös kipuaminen on raskasta ja vaarallista, on sitä yhtä lailla alas tulokin! Kolme varttia taisi olla aikamme alas ja sen aikana kyllä pisti paikoin hirvittämään minne sitä olikaan tullut kivuttua. Lopulta alhaalla fiilis oli mahtava, sillä Ulurulle kiipeäminen oli paitsi pelottavinta, myös yksi siisteintä koskaan tekemäämme!

Kiipeämisen ja Ulurun kierron myötä koimme kokeneemme tämän luonnonmuodostelman nyt täysin ja niin olikin aika suunnata eteenpäin. Tankkasimme tankin täyteen hieman merkillistä Opal-laatuista polttoainetta, jonka merkitys selvisi myöhemmin netistä lukemalla. Kyseessä on vuonna 2005 outbackin syrjäisillä alueilla käyttöön otettu polttoaineen versio, jossa polttoaineen aromipitoisuutta on laskettu 25%:sta noin 5%:iin. Tämän toivotaan ehkäisevän erityisesti aboriginaalien parissa tapahtuvaa bensahuurujen haistelua, joka on aito ongelma moniongelmaisen alkuperäiskansan parissa.

Australian alkuperäisväestöä eli aboriginaaleja lasketaan olevan noin 455 000, eli 2,3% maan väestöstä. Kuten intiaanit Amerikassa, menettivät aboriginaalit maansa eurooppalaisten tultua, joka suisti perinteisen kulttuurin ja elämäntavan raiteiltaan. Aboriginaalien ihmisoikeudet olivat (kuten intiaaneilla) heikolla tolalla vielä viime vuosisadalle saakka. Vasta viimeisten vuosikymmenien aikana Australian valtio on pyytänyt anteeksi aboriginaaleilta ja palauttanut joitain näille kuuluvia maita. Monet aboriginaalit kärsivät silti monista ongelmista, kuten syrjinnästä, työttömyydestä, vähäisestä koulutuksesta, rikollisuudesta, alkoholismista sekä huumeista.

Aboriginaaleista monet asuvat nykyisin kaupungeissa ja kylissä, mutta asutus painottuu edelleen keskiseen Australiaan. Coober Pedyssä heitä näki jo paljon, samoin Yularassa, mutta varsinkin Alice Springisissä heitä on paljon. Alice Springissä merkille pantavaa oli, miten suurin osa tuntui vain viettävän aikaa kaduilla ja puistoissa istuksellen, ilman minkäänlaista viittausta työssä käynnistä tai vastaavasta. Ainakin ulkopuoliselle nämä joukkiot tuntuivat hieman epämääräiseltä ja epämiellyttävältä, joten päädyimme olemaan hieman tarkkana paikoin.

Ulurusta on noin 450km ajo Alice Springsiin, joten olimme perillä myöhemmin iltapäivällä. Majoituimme hotelliin ja kävimme ajelulla kaupungin keskustassa. Alice Springs on hieman alta 28 000 asukkaan kaupunki Keski-Australian ytimessä MacDonnell Rangesin kahden harjanteen välissä. Kaupunki on äärimmäisen syrjäinen paikka, sillä sieltä on jo ilmateitsekin toistatuhatta kilometriä lähimpään merkittävään kaupunkiin ja maantietä pitkin matkaa on vielä enemmän.

Photobucket

Alice Springsin ydinkeskusta

Alice Springs sijaitsee yleensä kuivan Todd Riverin varrella ja on ihan täysiverinen kaupunki liikkeineen, kauppakeskuksineen sekä kävelykatuineen. Melkein viikko outbackissa sai sen tuntumaan meistä suurkaupungilta liikennevaloineen päivineen. Iltapäivän aikana kävimme hieman cruisailemassa kaupungilla, mutta pääasiassa ensimmäinen iltamme meni hotellilla televisiota katsellen.

Seuraavana päivänä vierailimme Alice Springsin reunamilla sijaitsevassa Alice Springs Desert Parkissa. Tässä maksullisessa puistossa esitellään erilaisia outbackin aavikkotyyppejä, sekä niiden kasvustoa ja eläimiä. Audio-opastuksen kanssa puistokierros on oikein kiintoisa ja nähtävillä on paljon aavikon eläimiä ja lintuja. Erityisen kiintoisa oli nähdä läheltä hurjan näköinen piikkipiru, joka osoittautui ennakko-odotusten vastaisesti alle kymmenen sentin mittaiseksi rääpäleeksi. Tunnettu matelija on kuitenkin jännän näköinen ja oli hauska seurata sen muurahaisten metsästystä pienessä akvaariossaan.

Photobucket

Piikkipaholainen

Isoimpana eläimenä puistosta löytyy myös punajättikenguruita, jotka ovat kenguruista suurimpia. Aikuinen voi kasvaa jopa 1,4 metriseksi ja painaa lähemmäs 85 kiloa. Kenguru on myös nopea eläin ja voi ottaa jopa yhdeksän metrin loikkia. Hurjasti kengurut osaavat myös uida, joka tosin outbackissa on sangen turha taito. Desert Parkissa on myös mahdollista vierailla kenguruaitauksen sisällä. Sangen isojen eläimien keskuudessa kävely on hieman jännitystä nostattavaa, vaikka helteen keskellä kengurut vain löhöilevät varjossa hölmöä kulkijaa laiskasti katsellen.

Photobucket

Punajättikenguru ei jaksa helteessä loikkia

Alice Springsissä kaikkein hienointa on kaupungin syrjäisyys muusta maailmasta. Kaupungissa aika tuntuu kulkevan aivan omaa verkkaista vauhtiaan. Syrjäisyydellä on myös yllättäviä etuja, sillä noin 18 kilometriä kaupungista lounaaseen sijaitsee Yhdysvaltojen Ilmavoimien huippusalainen laitos Pine Gap. Vielä tänä päivänäkään ei tiedetä täysin (edes Australian parlamentin jäsenet), mitä lähemmäs 1000 työntekijän laitoksessa tehdään. Yleinen oletus on, että kyseessä on yksi Yhdysvaltojen maailmanlaajuisen televakoilujärjestelmä ECHELON:in keskusasemista, jolla pystytään seuraamaan koko Australian alueen teleliikennettä, sekä koordinoida vakoilusatelliittien liikennettä. Laitosta pidetään Australian Area 51:senä sen salamyhkäisyyden takia ja sen ympärille on rakennettu paljon erilaisia teorioita. Me emme Pine Gapille ajaneet, koska laitoksen läheisyyteen ei ole mitään pääsyä, eikä siellä siten ole mitään nähtävää.

Illalla kävimme syömässä Alice Springsin kuuluisimmassa ravintolassa, Overlander Steakhousessa. Tämä ravintola mainitaan melkein kaikissa matkaoppaissa ja on se nähty kuulemma esimerkiksi CNN:llä. Ravintolan hintataso on maineen mukaisesti aavistuksen kalliimpi, mutta tarjolla on rahan vastineeksi loistavia annoksia muun muassa krokotiilia, kengurua, emua ja kamelia. En ole koskaan maistanut kamelin lihaa, joten se oli valintani ja iso pihvi olikin erittäin hyvää. Tämä ravintola on ehdottomasti kokeilun arvoinen, jos joskus löytää itsensä Alice Springsistä.

Seuraavana päivänä oli aika aloittaa pitkä kotimatkamme. Ensimmäiseksi palautimme Holdenimme lentokentälle. Auto oli palvellut hyvin ja kuljettanut meidät kahdessa viikossa lähes 3500km matkan Melbournesta. Alice Springsin lentokenttä on kohtuullisen kokoinen ja kaupungin syrjäisyyden takia melko hyvillä yhteyksillä varustettu. Suurin osa matkaajista käyttää sitä vain kauttakulkuun matkalla Ulurulle, mutta lentoja on kaikille Australian rannikoille. Quantasin lento oli kuitenkin anniltaan sangen tylsä, sillä maisemat muodostuivat vain hiekkaerämaasta. Hölmöä oli myös tehdä kotimatkaa lentämällä yli 2000km väärään suuntaan kohti Sydneytä. Sydneyssä olimme iltapäivästä ja majoituimme viimeiseksi yöksi keskustaan, hyvin lähelle alkumatkamme hotellia.

Pimeän laskeuduttua päätimme vielä käydä ihailemassa Sydneytä keskustassa sijaitsevasta 305 metriä korkeasta Sydney Towerista. Maisemat tornista olivat pimeällä upeat, mutta tarjolla on niiden lisäksi muutakin ihmeteltävää. Ennen torniin nousua Australian eri osia ja niiden ihmeitä esitellään Oz Trek -nimisessä teatterissa, jossa yleisö istuu ympyränmuotoisessa huoneessa neljään osaan jaetussa katsomossa. Jokaiseen neljään suuntaan heijastetaan eri lyhytanimaatio, jonka jälkeen katsomo pyörähtää ja nähdään seuraava neljästä hupaisasta animaatiosta.

Jos edellinen tuntuu erikoiselta viritykseltä, niin sitä on myös toinen teatteritila, johon seuraavaksi siirrytään. Isossa teatterissa istutaan huvipuistomaisiin hydraalisiin penkkeihin, jotka simuloivat ympärille heijastettavassa videossa olevia tapahtumia. Meno on lentäessä ja koskella melottaessa on melkoista ravistusta ja hauska kokemus. Myös tämän videon anti muodostuu Australian monimuotoisuuden esittelystä.

Jos aiemmin kertomani Eureka Towerin "the Edge" tuntui hurjalta, niin Sydney Tower pistää tästäkin ylitse. Päiväsaikaan on mahdollista kokea "Skywalk", jossa turvavaljaisiin pukeutuneina vieraillaan aivan tornin huipulla ulkona. Siellä on pääsy lasilattialla varustetulle parvekkeelle, jolla on vain matala kaide. Se lienee melkoisesti korkean paikan kammoa kutkuttava paikka, mutta nyt ilta-aikaan sitä ei ollut enää tarjolla. Ja vaikka olisi ollutkin, en tiedä olisimmeko uskaltaneet mennä.

Parin Sydney Towerissa vierähtäneen tunnin jälkeen kävelimme vielä viimeistä kertaa Circular Quaylle ihailemaan niin Sydney Harbour Bridgeä, kuin oopperataloakin.

Photobucket     Photobucket

Sydneyn oopperatalo [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Photobucket     Photobucket

Sydney Harbour Bridge [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper] [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Hyvin nukutun yön jälkeen matkasimme seuraavana päivänä rauhallisesti Sydneyn lentokentälle, josta paluulentomme kohti Kuala Lumpuria lähti vähän ennen neljää. Vähän alta kahdeksan tunnin lennon aikana puolet ajasta saimme vielä ihmetellä allamme loistavaa outbackia, kunnes Australia jäi lopullisesti taaksemme. Kuala Lumpurissa meillä oli kolme tuntia aikaa valmistautua henkisesti noin 11h 30min olevaan lentoon Lontooseen. Pitkä lentokin meni ihan hyvin ja Malaysian Airlines oli jälleen kaikin puoli loistava. Lennon aikana unta ei tosin ollut tarjolla tälläkään kertaa minulle kuin reilun tunnin verran. Lontoossa olimme maanantaina ennen aamukuutta.

Meillä oli alunperin varattuna lento Berliiniin vain parin tunnin vaihdolla, mutta British Airways oli joutunut peruuttamaan tämän lennon jostain syystä. Meidät oli automaattisesti siirretty tunteja myöhemmälle lennolle, joka ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Berliinin ja Lontoon välillä on kuitenkin monia BA:n lentoja päivässä, joten kävimme kysymässä josko pääsisimme aiemman lennon kyytiin. Vastaus oli kuitenkin "ei", sillä lento oli täynnä. Niinpä vietimme kahdeksan tuntia tokkurassa Heatrowlla, mikä ei ollut hauskaa laskeuduttuaan juuri yli 20 tunnin kahdelta lentomatkalta, toiselta puolen maapalloa. Viimein koitti lentomme hetki ja parin tunnin päästä olimme vihdoin ja viimein rakkaassa Berliinissä.

Paluumatkaamme kului aikaa siis sellaiset 35 tuntia kaikkineen kentille matkaamisiin ja kentillä odotteluineen päivineen. Tämän, sekä koko neliviikkoisen reissun jälkeen, voitte kuvitella miten hyvältä tuntui olla jälleen kotona! Onneksi kotona kaikki oli kunnossa ja paluu arkeen alkoi hiljalleen. Töihin mentiin jo seuraavana päivän ihmettelemään mitä ihmettä olikaan poissaollessa tapahtunut. Jetlagista palautuminen ja normaaliin unirytmiin pääseminen vei kuitenkin koko loppuviikon.

Kaiken kaikkiaan reissumme oli aivan uskomattoman mahtava. Australia ja Uusi-Seelanti olivat hyvin erilaisia maita, tarjoten hyvin paljon nähtävää ja koettavaa. Erityisesti Australiassa koimme suuria kontrasteja niin suurkaupunkien kuin asumattoman erämaan muodossa. Matkan aikana kuljettiin niin lumisateessa kuin +38 asteen paahteessakin. Autolla ajettiin niin vuoristossa, kuin Etelä-Australian valtavilla lakeuksillakin. Yhteensä autossa istuttiin neljän viikon aikana noin 6000 kilometriä! Lentokoneessa istuttiin sellaiset pyöreät 52 tuntia yhdeksällä eri lennolla ja matkaa taitettiin 43 000km, mikä on yli maapallon ympärysmitan verran.

Reissu tarjosi itse asiassa niin paljon, että sen kaiken jäsentämiseen omassa päässään meni kuukausia. Ja kaiken kertominen tässä blogissa kesti yli puoli vuotta! En voi kuin suositella molempia maita matkakohteiksi ja niin paljon jäi kummassakin maassa meiltäkin vielä näkemättä. Todennäköistä siis on, että palaamme vielä joskus näihin kaukaisiin maihin.

Näillä sanoilla päätän kertomukseni häämatkastamme maailman ääriin.