<< EDELLINEN MATKAKERTOMUKSEN OSA

Tokio hotellimme hintaan ei kuulunut aamiaista, joten Japanin ensimmäinen aamiainen nautittiin hotellin alakerran mäkkärillä. Kyllähän se päivä silläkin käyntiin lähtee ja ravittuina hyppäsimme metroon ja kohti Asakusan kaupunginosaa. Asakusa sijaitsee keskustan koillisosassa ja edustaa perinteikkäämpää Tokiota rakennuskannaltaan. Lisäksi siellä sijaitsee monia temppeleitä sekä pyhäkköjä. Lukuisista vaihtoehdoista olimme valinneet kuuluisan Sensō-jin temppelin aamun kohteeksemme.

Emme olleet ainoat ihmiset matkalla temppelille, vaan metron saapuessa päätepysäkille, purkautui sieltä ulos valtava mustahiuksisten japanilaisten parvi. Koska suunnilleen kaikilla näytti olevan sama kohde, ei perille löytäminen ollut ongelmana. Heti metroaseman ulkopuolella matalat rakennukset tervehtivät tulijaa. Niiden juurella huonojalkaiset jonottivat ihmisen vetämää perinteistä riksakyytiä. Meillä jaloissa oli vielä täydet voimat, joten jatkoimme kohti temppeliä.

Photobucket

Perinteistä riksakyytiä

Ihmismassat ohjasivat meitä hiljalleen kohti Sensō-jin temppeliä. Tämä alunperin vuonna 628 perustettu, mutta pääosin toisen maailmansodan jälkeen uudelleen rakennettu temppeli, on Tokion merkittävimpiä buddha-temppeleitä. Temppelille johtaa kahden suuren puisen portin läpi Nakamise-dōri niminen katu, jolla sijaitsee satakunta pientä liikettä. Liikkeissä myydään kaikenlaista pienestä naposteltavasta erilaiseen rihkamaan, sekä pyhiinvaeltajille tarkoitettuihin tarvikkeisiin saakka. Tungoksessa temppelin komeista porteista oli hieman hankala nauttia, joten nappasimme parit kuvat ja jatkoimme sisemmäs temppelialueelle. Onneksi temppelin pihalla myynti ei ole sallittua, joten siellä pahin tungos viimein helpottaa.

Photobucket    Photobucket

Tungosta Nakamise-dōrilla ja Sensō-jin puisella pääportilla

Photobucket

Pyhiinvaeltajan snack: mustekalaa tikussa

Temppelin alueella on kyllä kauniita torneja ja rakennuksia, mutta valitettavasti itse päärakennus oli pressujen sisällä remontissa, joten siitä ei saanut ulkoa juuri käsitystä. Sisältäkään rakennus ei herättänyt suuria ihastuksen tunteita, sillä se on melko pelkistetty. Vasta monen muun temppelin vierailun jälkeen meille alkoi valjeta, että tyypillinen buddhalainen temppeli on yleensä sangen pelkistetty suuri puinen rakennus, jossa on pieniä alttaritiloja. Sensō-jin alttaritilan edessä riitti vilinää kun ihmiset kävivät kumartelemassa ja heittämässä kolikoita suureen nieluun. Tällaisia valtavia keräyslaatikoita oli suunnilleen jokaisessa temppelissä ja jenin (¥) kolikot (1 jeni = alle 1 euro sentti) sinkoilivat jatkuvalla syötöllä näihin keräysuurniin. Eli ainakaan Sensō-jissä äänimaailma ei muodostunut hartaasta muminasta, vaan kolikoiden kilinästä.

Vaikka itse temppeli oli odotuksiin nähden pettymys, oli sen viereinen puutarha silti hieno. Japanilaiset puutarhathan ovat kuuluja liki täydelliseksi nysvättyinä vehreinä paratiiseina ja kieltämättä puutarha oli upea. Pieni se kyllä kanssa oli, mutta sai siitä sentään jotenkin rauhallisen tunnelmakuvan. Temppelin alueella näimme myös ensimmäistä kertaa maikoja, eli perinteisiin vaatteisiin pukeutuneita nuoria geisha-harjoittelijoita, jotka antoivat kuvata itseään alueella. Matkamme aikana näimme Japanissa paljon maikoja, sekä muuten vain perinnepukuihin pukeutuneita nuoria japanilaisia. Tällainen perinteiden kunnioittaminen ja juhlistaminen oli meistä hieno juttu.

Photobucket

Sensō-jin pieni puutarha

Photobucket

Nuori maiko

Temppeliltä jatkoimme hieman sivummalle, päätyen lopulta Sudima-joelle. Sudima virtaa Tokion läpi ja laskee Tokionlahteen aivan hotellimme viereltä. Joen rannalla vastaan sattui pieni puistokaistale joka oli täynnä ihmisiä, joten suuntasimme sinne. Ihmisiä oli todellakin valtavasti ja osa oli varmasti samaa väkijoukkoa, joka oli saapunut metrolla kanssamme Asakusaan. Kaikkien kohde ei siis ollutkaan Sensō-ji, vaan sakura eli kirsikan kukinnan ihailu.

Photobucket

Japanilaisia sähkölankoja lähellä Sudimaa

Photobucket

Pieni japanilainen paloauto

Japanilainen kirsikan kukinta on maailmankuulu vuosisatoja vanha perinne. Kukinta alkaa tammikuun tienoilla eteläisiltä Okinawan saarilta ja saavuttaa Tokion korkeuden juuri maalis-huhtikuun taitteessa. Kukinnan etenemistä seurataan uutislähetyksissä päivittäin, jotta ihmiset tietävät milloin on paras hetki lähteä sakuraa viettämään. Mitä sakuraan sitten kuuluu? Tärkein tapahtuma on miljoonien kauniiden vaaleanpunaisten kukkien ihailu piknikillä puiden alla. Vähän reilun viikon mittainen kukinta tuo kaikki Japanin puistot täyteen ihmisiä tuntien mittaisille piknikeille kirsikkapuiden alla. Piknikseurueet ovat paikoin suuriakin, jopa kymmeniä henkiä ja suosituimpien alueiden paikat joutuu varaamaan pitkän aikaa etukäteen. Ja varaamiseen onkin syytä, sillä ex tempore -pohjalta saa tyytyä pienen pieniin kaistaleisiin suurten kulkuväylien reunalla tai muihin jämäpaikkoihin.

Sakura-piknikillä väki viettää silminnähden hauskaa aikaa syöden, keskustellen sekä esimerkiksi ystävien kanssa korttia pelaten. Eikä piknikillä unohdeta yläpuolella aukeavia kirsikkapuita, vaan niitä ihaillaan joukolla ja kukista räpsitään valokuvia valtavalla tahdilla. Ja tämä toistuu joka ainut vuosi. Ymmärrän kyllä, että me turistit kuvasimme kirsikkapuita kuin hullut, mutta taisimme silti jäädä kuvien määrässä toiseksi monelle japanilaiselle.

Photobucket    Photobucket

Sakura-piknikillä

Meitä jännitti kovasti etukäteen ehtisimmekö nähdä tätä lyhyttä mutta niin suurta näytelmää, mutta onni oli myötä ja kirsikankukkia riitti aina Osakaan ja Kiotoon saakka. Ihmiset istuvat kyllä viikollakin pitkälle iltaan puistoissa piknikillä. Pahinta tungos on yleensä yhden viikonlopun aikana ja tämä päivä saattoi olla juuri tämä sunnuntai. Iltaisin puirtojen seurueille maistuu olut ja sake (japanilainen alkoholijuoma), mutta mitään räyhäämistä emme nähneet missään. Ainoastaan hyvää aikaa viettäviä ihmisiä.

Paitsi että pieni puisto tarjosi meille kivan ikkunan sakuran viettoon, avautuivat sieltä myös hyvät maisemat Tokyo Sky Treelle. Kyseessä on Asakusan koillispuolelle nouseva uusi televisio-/näköalatorni, joka kohoaa valmistuttuaan peräti 634 metrin korkeuteen, ollen tällöin yksi maailman korkeimmista rakennuksista. Korkeutta tarvitaan, sillä vielä nykyisin pääkaupungin televisiolähetyksistä vastaava 333 metrin mittainen Tokyo Tower kärsii pahoista katvealueista lähelle nousseiden pilvenpiirtäjien johdosta.

Photobucket

Sky Tree ja Cherry Tree

Valitettavasti rakennustyöt ovat vielä kesken ja rakennuksella korkeutta vasta reilut 300 metriä. Siltikin se on jo nyt valtava näky keskellä matalampaa kaupunkirakennetta. Olen varma, että valmistuttuaan tornista aukeavat ei sen vähempää kuin maailman urbaaneimmat maisemat. Ja jos metreistä haluaa vääntää kättä, niin näköalatasanne tulee tasan 450 metrin korkeuteen, mikä on pari metriä maailman korkeinta rakennusta, Burj Khalifaa (828 metriä, näköalatasanne 442 metrissä), korkeammalla!

Photobucket

Vasta puolivälissä oleva Tokyo Sky Tree

Kävelimme joen rantaa takaisin metroasemalle, josta otimme metron läheiseen Uenon kaupunginosaan. Uenossa sijaitsee Tokion yksi suurimmista ja suosituimmista puistoista, Ueno Park. Puisto tunnetaan paitsi loistavana sakuran ihailupaikkana, myös suuresta määrästä siellä asuvia kodittomia. Kaikilla ei siis varakkaassa Japanissakaan mene hyvin, mutta sangen siististi nämä "rantojen miehet" silti tuntuivat käyttäytyvän.

Photobucket

Katumaisema Uenossa [lataa taustakuvaksi / download as wallpaper]

Puiston maine sakuran ihailun yhtenä ykköspaikkana on selkeästi tokiolaisille tuttu ja koskaan aiemmin ei ole täytynyt kiertää puistoa kymmenen metriä leveässä jonossa kulkien. Ihmismassat leveillä käytävillä olivat melkoiset, mutta onneksi kuvien ottamista varten ihmisvirrasta pystyi irtautumaan hetkeksi. Vaikka ihmismassat meitä ahdistivatkin, uskon että kukaan paikallinen ei edes noteerannut niitä, sillä ruuhkaisuus tuntui olevan tokiolaista arkea.

Photobucket

Väkijoukkoa Ueno Parkissa

Ueno sijaitsee kätevästi Yamanoten-linjan varrella, joka on Tokion tärkein junarata. Tämä 34,5km mittainen kehälinja kulkee Tokion keskustojen kautta ja sen kiertämiseen kuluu hieman yli tunti. Junalinja on maailman vilkkain ja sillä kulkee päivittäin yli 3,2 miljoonaa ihmistä. Junat ovatkin yli 220 metriä pitkiä ja niitä kulkee noin kahden minuutin välein. Sunnuntaisin vuoroväli on "vain" neljä minuuttia. Silti kapasiteetti ei ruuhkatuntien aikaan tahdo riittää ja juuri tämä on se junalinja, jolla laiturihenkilökunta saattaa joskus joutua työntämään viimeiset matkustajat junan sisään! Olisimme halunneet nähdä tämän, mutta emme sattuneet niin täyteen junaan kertaakaan koko Tokiossa vietettynä aikana, joten tämä japanilainen kokemus jäi kokematta.

   Yamanotella ajelimme Uenosta rinkulan toiselle laidalle Harajukuun. Harajuku on kuuluisa nuorison kaupunginosa, jonne nuoret kerääntyvät viettämään aikaa sekä ostoksille alueen satoihin nuorisoliikkeisiin. Normaalisti tämä ei merkitsisi turistille mitään näkemisen arvoista, mutta Harajukuun onkin kehittynyt erikoinen viikonlopun show. Yleensä sunnuntaisin (mutta myös lauantaisin) Tokion vaihtoehtonuoret, gootit, magnat, cosplayn harrastajat, sun muut mitä erikoisemmin pukeutuneet ihmiset, saapuvat Harajukuun poseeraamaan ihmisille. Opaskirjojen mukaan nämä viikonloput tarjoavat näille monesti koulukiusatuille tokiolaisnuorille mahdollisuuden olla vaihtoehto minänsä, sekä ihmisten huomion keskipisteenä. Tiedä häntä, mutta ruuhkaa riittää!! Tungos oli aivan käsittämätön ja puolet väestä tuntui olevan juuri turisteja, jotka etsivät kuvattavia outolintuja.

Photobucket

Tungosta Harajukun asemalla

Photobucket     Photobucket

Harajukun erikoista muotia

Photobucket

Japanilaisia teinejä

En tiedä oliko ajankohtamme sunnuntai-iltapäivänä huono, mutta emme nähneet kuin pari erikoisten otusten kerholaista Harajukussa. Pieni pettymys valtasi mielemme, mutta onneksi satuimme kävelemään Yoyogi Parkin porteille saakka. Niiden edessä nimittäin esiintyi noin kymmenen hengen ryhmä ehtoja rockabillyjä ja oh boy mikä show! Nämä henkeen ja vereen rock and rollia rakastavat ihmiset eivät häpeile tanssia kunnon rockin tahtiin suurella asenteella! Asennetta näillä kavereilla kyllä piisasi, sillä farkut olivat tietenkin piukat pillit, nahkatakit tietenkin kuluneet, päässä TIETENKIN pitkät tötterötukat valtavalla määrällä hiusgeeliä sekä takataskussa tietenkin kampa.

Photobucket

Hiustötteröä kerrakseen

Kaverit olivat selkeitä show-miehiä ja vuoroin ihmisten rajaamalla areenalla tanssi 2-3 henkeä. Liikehdintä on sellaista lantion heilutusta sekä pitkiä jalkojen venytyksiä, että. Asenne on kohdallaan ja ilmakitarat soivat. Ja välillä tietenkin vedetään kammalla hallitusti hiusten läpi, ehtaan show-tyyliin. Kavereiden showta oli todella hauska katsoa ja se keräsikin jatkuvasti satojen ihmisten yleisön. Samojen jamppojen show taitaa pyöriä Harajukussa lähes päivittäin, mutta sitä ei kyllä kannata missata!

Photobucket     Photobucket     Photobucket     Photobucket

Rockabillejä isolla asenteella!



Photobucket

Kunnon rock vie mukanaan!

Tässä vaiheessa kello alkoi olla kahden tienoilla iltapäivällä, joten vasta alkoi kurnia nälän merkiksi. Lähdimme kävelemään kohti Roppongin kaupunginosaa ruokapaikkaa etsien. Lopulta löysimme sivukadulta pätevän pastaa tarjonneen paikan, jolla täytimme vatsamme. Roppongin kaupunginosa on Tokion kansainvälisimpiä seutuja ja siellä asuu paljon ulkomaan kansalaisia. Siellä sijaitsee myös suurin osa kaupungista löytyvistä sangen harvoista ulkomaisten ketjujen ravintoloista. Seudulla on myös hienoston asuinkortteleita, mistä kertoivat luksusmerkkien liikkeet katujen varsilla. Me emme kuitenkaan viettäneet Roppongin seudulla paljoakaan aikaa vaan hakeuduimme lähimmälle metroasemalle ja ajoimme hotellille iltapäivä levolle.

Rankan päivän jälkeen emme illalla jaksaneet käydä kuin pienellä happihypyllä hotellin lähellä. Voimia olikin säästettävä, sillä reissu oli vasta aivan alussa. Lisäksi seuraava aamu, eli maanantai, tarkoitti meille tietoista herätystä kello 04:48. Syynä oli kiire kalamarkkinoille. Hotellimme sijainti on loistava, sillä siltä on vain nelisen sataa metriä Tsukijin kuuluisille kalamarkkinoille. Tsukijin markkinat ovat yksinkertaisesti maailman suurimmat ja ne pidetään 6 päivää viikossa tarkoitusta varten rakennetulla suurella viuhkan muotoisella markkina-alueella. Markkinoilla kaikki on suurta: siellä myydään yli 400 merestä nousevaa lajiketta ja elävää(!), yhteensä yli 2000 tonnia syötävää päivässä. Rahaa markkinoilla liikkuu vuodessa noin 5,3 miljardia euroa(!), kun tokiolaiset tukkuliikkeet ja kauppaketjut, ravintolat sekä yksityiset ihmiset ostavat tuoreen ruokansa sieltä.

Photobucket     Photobucket

Vilinää Tsukijin kalamarkkinoilla kello 05:13.

Alue on siis paitsi valtava, on siellä myös valtava kuhina, sillä se on yli 60 000 ihmisen työpaikka. Alueella on vapaata kuljeskella, vaikka kiireiset kauppiaat eivät aina hyvällä katsokkaan tiellä olevia turisteja. Varsinkin kuuluisa jättimäisten tonnikalojen huutokauppa on paisunut sellaiseksi turistinähtävyydeksi, että sinne joutuu jonottamaan puolikin tuntia juuri aamuviiden tienoilla.

Tähän ei ole syytä, sillä suuria tonnikaloja näkee myös huutokaupasta palanneiden kauppiaiden pöydillä siellä täällä alueella. Aito tonnikala on hieman erilainen kuin se purkista löytyvä, sillä kala on toista metriä pitkä ja sillä on painoa jopa 300 kiloa! Melkoinen järkäle siis, jolla on arvoa pieninä palasina sadoissa siitä saatavissa sushi-annoksissa.

Photobucket     Photobucket     Photobucket     Photobucket

Photobucket     Photobucket     Photobucket     Photobucket

Tsukijin uskomattoman laajaa tarjontaa

Photobucket

Satojen kilojen tonnikala

Tonnikalojen lisäksi nähtävillä on kaikkea kuviteltavissa olevaa merestä nousevaa. Tämän lisäksi siellä on nähtävillä monia lajikkeita, joista ei ole koskaan kuullutkaan saati kaupan kalatiskillä nähnytkään. On kymmeniä erilaisia kaloja, rapuja, simpukoita, mustekaloja, merimakkaroita ja vaikka mitä muuta. Meillä alueen tarkkaan kiertämiseen meni toista tuntia ja mieleen jää kyllä ihmetys merien valtavasta rikkaudesta. Tosin mieltä jää kyllä myös kaihertamaan, miten paljon ihminen meriä ryöstää omaksi edukseen.

Meren hedelmät nähtyään onkin hyvä jatkaa alueen kyljessä oleville sushi-ravintoloille, joista saa vain pari tuntia aiemmin merestä noussutta äärimmäisen tuoretta sushia sekä sashimia. Paikkoja on kymmenkunta, mutta ne ovat todella suosiossa. Voisi luulla että puoli seitsemältä maanantaiaamuna ei tarvitse juuri jonotella, mutta tuona aamuna jonotusaika parhaisiin paikkoihin oli tunnin luokkaa. Aamu oli vieläpä kaatosateinen, joten pienen katoksen alla oli koleaa odotella sisälle pääsyä. Sisällä tunnelma oli hienon autenttinen ja edessämme valmistettu ateria melkoinen. Niina on kova sushin ystävä, mutta minä en ole. Meitä jännittikin, miten selviäisimme kaikkein eksoottisimmista lölleröistä, mitä lautasellamme oli. Mitä jos aamutuimaan nautittu kala tulisikin pikavauhtia ylös!? Tämä mielessä söimme hitaasti parhaimmasta kauheimpaan -järjestyksessä sushimme ja lopulta lautanen oli tyhjä. Meillä ei ole mitään havaintoa, mitä uiskentelevaa otusta puolet lautasen palasista olivat ja ehkä parempi ettemme sitä tiedäkkään.

Photobucket

Kuvassa koko ravintola...ulkoa kuvattuna.

Photobucket

Maailman parasta sushia

Vaikka kyseessä oli "maailman parasta" tuoretta sushia, täytyy sanoa ettei kyseinen ruoka löytänyt minusta siltikään ystävää. Suunnilleen kaikkea olen valmis kokeilemaan, mutta kaikesta ei vain voi tykätä. Ja raakana tarjoiltava kala on sellaista. Niinakaan ei täysin lämmennyt monille oudoille lajikkeille, vaan luonnetta kysyttiin hänenkin kohdallaan parissa kohtaa.

Photobucket

Ja mitä tulikaan syötyä?

Sushit nautittuamme kello oli jotain aamukahdeksan tienoilla. Päivä oli tosiaan sateinen, joten hitaasti kiertelimme markkina-alueen reunoilla olevien satojen kala- ja elintarvikekojujen kautta hotellillemme. Siellä otimme parin tunnin unoset, jonka jälkeen lähdimme jälleen liikkeelle. Kurjan kelin vallitessa päätimme viettää päivän sisätiloissa, joten otimme suunnaksi Odaiban. Odaiba on yksi suuri Tokionlahdelle, aivan Tokion edustalle, rakennettu tekosaari, jonne rakennettiin 90-luvulla kovaa vauhtia modernia Tokiota. Noin puolivälissä tätä suurprojektia Japanin talouskupla kuitenkin puhkesi ja suurin osa projekteista joutui jäihin pitkäksi aikaa. Sittemmin projekteja on herätelty uuden rahoituksen turvin jälleen henkiin, mutta ajatus 100 000 asukkaan kaupunginosasta ei ole vieläkään täysin toteutunut. Tyhjiä joutomaatontteja näkee edelleen useita saarta halkovalta Yurikamome -metrolinjalta. Tämä korotettuna ilmassa kulkeva kumipyöräinen metro oli Tokion ensimmäinen täysautomaattinen metro ja se on loistava maisemalinja Tokionlahden ja Odaiban alueelle.

Ei Odaiba silti pelkkää joutomaata ole vaan sieltä löytyy muun muassa ostoskeskuksia, toimistoja (muun muassa Fuji TV:n futuristinen pääkonttori sijaitsee saarella), pieni huvipuisto sekä muutamia museoita, muun muassa laivanmuotoinen merimuseo sekä tiedemuseo Miraikan. Juuri Miraikan oli tähtäimessämme, sillä halusimme nähdä mitä kaikkea ihmeellistä japanilaisessa tiedemuseossa olisi nähtävillä.

Photobucket

Tokion merimuseo

Photobucket

Fuji TV:n pääkonttori

Miraikanin modernin lasirakennuksen korkeassa aulassa tulijaa tervehtii suuri ledeistä tehty pyörivä maapallo. Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsee myös museon vaihtuva näyttely, joka tällä kertaa käsitteli pelkoa. Erikoisessa näyttelyssä kuljettiin huvipuistomaisen sokkelon läpi, jonka varrella kulkijaa säikyteltiin monenlaisilla teknisillä jipoilla, äänillä ja valoilla. Ehkä sykähdyttävin temppu oli käytävän päässä oviaukkoon suihkutettu savuverho, johon heijastettiin pelottavat kasvot. Kun sitten kävelit niitä kohti, puhallettiin savu säikäyttävän ääniefektin saattelemana naamallesi, jolloin kasvot ikään kuin hyppäävät kimppuusi. Melkoisen hurja ilmiö kyllä, jota ei arvaa ennalta.

Photobucket

Suuri ledimaapallo Mirakain aulassa

Mikä tässä kaikessa sitten on pointtina? Kun olet kulkenut lyhyen reitin läpi, tulet huoneeseen jossa voi televisioruutujen välityksellä nähdä kaikkiin aiempiin huoneisiin. Ruutujen alla on nappi, jolla sinä pystyt laukaisemaan huoneen säikyttimen. Ideana on kaiketi, että voit näin seurata miten eri ihmiset reagoivat erilaisiin pelotteisiin. Plus saada jonkinlaista tyydytystä säikyttämistäsi ihmisistä. Siitä ainakin japanilaiset nuoret tuntuivat pitävän.

Muiden kerroksien pysyvissä näyttelyissä on tarjolla enemmän perinteistä tiedekeskuksen tarjontaa kiintoisasti ja havainnollisesti esitettynä. Tietoa on hyvin jopa englanniksi, mistä pisteet museolle. Nähtävissä on muun muassa kansainvälisen avaruusaseman yhden moduulin jäljennös, sekä astronauttien ruoka-annoksia. Melkoisen pillillä syötävää tavaraa näytti pöperöt kiertoradalla olevan.

Miraikanin vetonaula on kuitenkin ASIMO. ASIMO on Hondan vuosien 2000 ja 2005 välillä kehittämä noin 130 senttinen robotti. Vaikka kyseessä on jo vuosia vanha malli, oli ehdan robotin näkeminen huikeaa. ASIMO tunnistaa muun muassa nimensä, sekä ymmärtää eleitä, kuten vilkutuksen tai johonkin suuntaan osottamisen. Se tunnistaa 10 ihmisen kasvot ja pystyy kommunikoimaan paitsi eleillä, myös jossain määrin puhumalla ympäröivien ihmisten kanssa. Jos jo pelkästään tämä on hämmästyttävää, on sitä ASIMOn kyky kävellä sangen luontevasti sekä juosta. Palloakin ASIMO osaa potkaista, pienen tuumaustauon jälkeen.

Photobucket     Photobucket

ASIMO - pieni robotti-ukkeli



ASIMO liikkeessä sekä pallon potkaisu



ASIMO pistää juoksuksi

Pieni astronautin näköinen robotti-ukkeli on todella söötti ja paljon se tuntui osaavan. Valitettavasti esitys oli täysin japaniksi, joten anniksi jäi vain ihmetellä robotin liikkeitä. Silti täytyy sanoa, että ASIMO pisti miettimään millaisia robotteja Japanissa kehitetään tänä päivänä, saati kymmenen vuoden päästä. Japani on robottitutkimuksen kärkimaita ja ihmiset selkeästi ovat positiivisia kaikenlaisia koneita kohtaan. ASIMO saikin monet iloiset naurut sekä suuret aploodit yleisöltä.

Miraikania voi todellakin suositella esimerkiksi sateisen iltapäivän kohteeksi. Ulos tultuamme vesisade oli hieman tauonnut, joten jatkoimme Yurikamomen kyydillä takaisin kohti keskustaa. Keskustaa lähestyttäessä kannattaa opaskirjojen mukaan olla tarkkana, sillä rannalla sijaitsee Vapaudenpatsaan jäljennös. Ehkä 5-10 metrin korkuinen patsas on kyllä niin pieni, että se jää huomaamatta jos silmiä räpsäyttää väärässä kohdassa. Sen sijaan huomaamatta ei jää valtava Rainbow Bridge -silta, jolle metro kipuaa.

Tämä värikkäästä yövalaistuksestaan nimensä saanut 798m pitkä ja 126 metriä pilareista korkea silta tarjoaa ylityksellään huikeat maisemat. Kun sillan korkein kohta (52m) on ohitettu, laskeutuvat moottoritie ja metrorata vieretysten suureen 270 asteen looppiin korkealla vedes yllä. Maantasolle ei siltikään laskeuduta, vaan metrorata jatkaa halki asutuksen ehkä noin 6. asuinkerroksen korkeudella. Huimaa on, että radan päällä suihkii autoteitä vielä kahdessa kerroksessa! Japanissa kun maa on hyvin kallista ja kaupungit täyteen rakennettua, joudutaan moottoriteitä ja katuja monesti rakentamaan jopa kolmeen kerrokseen päällekkäin. Rakennelmat ovat melkoisia rakennustaidon näytteitä ja voi vain miettiä miten sellaisia on uskallettu rakentaa niin maanjäristysherkkään maahan. Jotenkin ne ovat silti pystyssä pysyneet ja niin vaan saavuimme kirjaimellisesti pilvenpiirtäjien poikki Minaton kaupunginosaan.

Sieltä tarkoituksemme oli vaihtaa toiseen metrolinjaan kohti hotellia, mutta meille kävi vähän hassusti. Tokiossa samojen laitureiden kautta saattaa kulkea jopa lukuisia eri linjoja. Tämän lisäksi joistain linjoista liikkuu erilaisia versioita nimeltään local, express, commuter express sekä limited express. Näistä vain local -tyyppiset metrot pysähtyvät joka asemalla, joten vahingossa expressin kyytiin hypättyämme sepä veikin meidät hujauksessa viisi asemaa ohi haluamamme aseman. Eipä hätää, sillä verkosto on tiheä ja vaihdoimme vain toiseen linjaan, joka toi meidät hotellille. Mutta tiesimmepä jatkossa olla tarkkana minkä tyyppinen tietyn linjan metro meille parhaiten sopii.



SEURAAVA MATKAKERTOMUKSEN OSA >>